Tässä kirjoituksessa keskityn ainoastaan venäläiseen näkemykseen Ukrainasta. Ukrainan omaan valtioajatteluun tai kansakunnan avainkokemuksiin löytyy minua parempaa asiantuntemusta.
Vaikkapa Johannes Remyn Ukrainan historia antaa kansantajuisen ja puolueettoman kuvan Ukrainan ja ukrainalaisuuden kehityksestä.
Venäjän ideologinen lähtökohta on ns. venäläinen
kulttuuripiiri, jonka keskiössä ovat itäslaavilaiset kansat ja venäjän kielen
valta-asema. Venäläisen yhteiskunnan ideologisia rakenteita olen käsitellyt
blogissani aiemmin. Toisena ulottuvuutena on imperiaalisen Venäjän muodostama kokonaisuus,
jonka jatkaja oli Neuvostoliitto.
Venäläisen moninapaisen maailman ”konsertissa” vallitsee etupiirijako, jossa Venäjällä itsellään on etupiirioikeus entisen Neuvostoliiton alueeseen, ja vaikutusvaltaa myös niihin maihin, jotka aiemmin kuuluivat ns. itäblokkiin.
Esimerkiksi Vladimir Putinin neuvonantajan, aiemman kulttuuriministerin ja Venäjän sotahistoriallisen seuran puheenjohtajan, Vladimir Medinskin, käsityksissä Puola ja myös Suomi ovat Venäjän imperiaaliseen etupiiriin kuuluvia maita. Medinskin ajatukset ovat imperialistisia, mutta sellaisia Venäjällä esiintyy, ja sellaisia on nykyään muodikastakin esittää. Vallan nuoleskelua, nimittäin.
Nostalgisen imperiumin herättelyn ohella vakavasti otettavat toimijat tekevät reaalipolitiikkaa. Esim. Suomi on laskettu kuuluvaksi paitsi poliittisesti niin myös sotilaallisesti länteen jo aiemmin. EU:n ja NATO:n laajennuttua vaikuttamispyrkimykset liittoumien itäisiin jäsenmaihin keskittyvät lähinnä sisäpoliittisen hajaannuksen synnyttämiseen.
Venäjän voimakeskusta pyritään vahvistamaan konkreettisesti mm. Euraasian integraatiolla (Euraasian talousunioni EAEU) ja BRICS-maiden yhteistyöllä.
Kiinteästi itse Venäjään liittyvässä maantieteellis-kulttuurisessa vaikutuspiirissä on kolme tasoa:
Venäläinen kulttuuripiiri, jota Venäjä johtaa ja jonka muodostavat itäslaavilaiset alueet eli Venäjä, Belarus ja Ukraina. Tämän kokonaisuuden hallinta nähdään Venäjälle eksistentiaalisena kysymyksenä. Alueet ovat joko osa Venäjää tai niitä hallitaan vasallien ja/tai sopimusjärjestelmien kautta.
Україна-Мати -monumentti Kiovassa
Toisena kategoriana ovat strategisesti tärkeät "lähiulkomaat" (ближнее зарубежье). Siihen kuuluvat kaikki muut kuin yllä mainitut entisen Neuvostoliiton tasavallat. Baltian maiden EU:hun ja erityisesti NATO:oon liittymisen jälkeen Venäjällä nähdään entistä tärkeämmäksi huolehtia vaikutusvallasta eteläisiin Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin, jotta ne eivät löydä uusia liittolaisia.
Kolmannen kokonaisuuden muodostaa venäläinen diaspora, jolla tarkoitetaan kaikissa maailman maissa olevaa venäjänkielistä väestöä. Erityisesti Baltian maissa kysymys on merkittävä, ja Venäjä käyttää diasporalle suunnattua viestintää kohdevaltioiden heikentämisessä.
Vladimir Putinin artikkeli Ukrainasta ennen hyökkäyssotaa
Kun Vladimir Putin oli tehnyt päätöksen hyökkäyksestä Ukrainaan, ilmestyi Kremlin verkkosivuille 12.7.2021 hänen nimissään kirjoitettu artikkeli ”Venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhteydestä”.
Artikkelissa kuvataan perusta, josta Venäjän hallinto tarkastelee Venäjän ja Ukrainan suhdetta. Artikkelin päänäkökulmat ovat:
• Venäläiset
ja ukrainalaiset ovat yksi kansa sekä historiallinen alue ja henkinen
kokonaisuus.
• Venäjän
ja Ukrainan etääntyminen toisistaan on seurausta eri aikoina tehdyistä
virheistä (mm. Neuvostoliiton hajoaminen) sekä tarkoituksellisista
vihamielisistä pyrkimyksistä eripuran luomiseen. Keskeinen osa eripuran
luomista on Ukrainan ns. kansallinen kysymys eli ajatus
suvereenista Ukrainan valtiosta.
• Venäjän ja Ukrainan suhteen ymmärtäminen täytyy aloittaa historiasta. Venäläiset, ukrainalaiset ja belaruslaiset ovat kaikki vanhan Rusin perillisiä, joka oli aikanaan Euroopan maantieteellisesti laajin valtiomuodostelma. Niitä yhdisti yhteinen kieli (muinaisitäslaavi, josta noin tuhannen vuoden aikana kehittyivät itäslaavilaiset kielet, huom. VM), taloudelliset yhteydet, Rurikien dynastia ja kääntyminen ortodoksiseen uskoon.
• Kiovan
ruhtinaalla oli muinais-Venäjällä keskeinen asema johtajana. Kiova oli
kaikkien venäläisten kaupunkien äiti. Vaikka kultaisen ordan aikakaudella ja
sen jälkeen valtakunta hajaantui ja sen osia siirtyi mm. Puola-Liettualle,
ihmiset puhuivat edelleen samaa kieltä ja harjoittivat samaa uskontoa.
• 1700-luvun lopulla Venäjä laajentui Krimille ja Mustanmeren alueelle. Tätä
aluetta kutsutaan Novorossijaksi. Imperiaalinen Venäjä laajentui ja
otti takaisin itselleen aikaisemmin kuuluneita alueita. Läntisten ”venäläisten
alueiden” liittäminen takaisin Venäjään ei ollut tulosta vain politiikasta,
vaan myös yhteisestä uskosta ja kulttuurisista traditioista.
• Muinais-Venäjän, aivan kuten nykyisenkin Venäjän, alue oli monikulttuurinen.
Vähä-Venäjä (riippuen kontekstista, mm. 1700-luvulla kasakoiden autonominen
alue Dneprin itäpuolella tai 1800-lvuulla nykyiset Ukrainan alueet, jotka
kuuluivat keisarilliseen Venäjään), Novorossija ja Krimin alue kehittyivät
etnisesti ja uskonnollisesti monikulttuurisiksi. Myös kirjallisuutta alettiin
julkaista ukrainan kielellä 1800-luvun jälkipuoliskolla (huom. todellisuudessa v. 1798 lähtien / VM). Tuolloin syntyi ns.
Ukrainan kysymys, joka johti vähävenäläisen (so. ukrainalaisen) identiteetin
syntyyn Venäjän keisarikunnan sisällä.
• Ukrainan
kansan erillisyys Venäjästä kehittyi Puolan eliitin myötävaikutuksella ja tarkoitusperiä
ajaen. Siihen osallistui myös osa ukrainalaista intelligentsijaa. Ukrainalaista
kansallisuusaatetta käyttivät puolalaisten ohella hyväkseen myöhemmin myös
itävaltalaiset.
• Neuvostoliiton
synty v. 1922, erillisten neuvostotasavaltojen perustaminen sekä
Neuvostoliiton v. 1924 perustuslain mahdollistama ero Neuvostoliitosta synnytti
aikapommin, joka räjähti Neuvostoliiton romahtaessa. Venäjän historiassa Neuvostoliiton aikakausi antoi liikaa
eriyhtymisen mahdollisuuksia osatasavalloille. Jako neuvostotasavaltoihin
lisäsi jo itsessään keisarillisen Venäjän ydinryhmien – venäläisten, ukrainalaisten ja
belaruslaisten – eriytymistä.
• Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeinen Venäjä teki paljon auttaakseen Ukrainaa
toimimaan itsenäisenä valtiona. Erityisesti taloudelliset yhteydet, joista
Ukraina on hyötynyt, ovat säilyneet tiiviinä. Ukraina ja Venäjä ovat
kehittäneet käytännössä yhteisen talousalueen.
Neuvostoliiton aikana Ukrainan merkitys energiantuotannossa oli tärkeä
• Lännettyminen
Eurooppaan päin on heikentänyt Ukrainan taloudellista menestystä ennemmin kuin vahvistanut sitä. Tämä ei ole ukrainalaisten vika, vaan niiden
johtajien, jotka hukkasivat useiden sukupolvien saavutukset. Nämä ”radikaalit
ja uusnatsit” syyllistyivät korruptioon ja Ukrainan kansalta varastamiseen.
• Askel
askeleelta Ukrainan uudet poliittiset toimijat ajoivat maansa vaaralliseen
geopoliittisen peliin tehden Ukrainasta Euroopan ja Venäjän välisen
puskurivaltion. Se itsenäistymisen jälkeinen seikka, ettei Ukraina ollut Venäjää, muuttui anti-venäläiseksi
ajatuskonseptiksi. Tätä ajattelua ei Venäjä koskaan voisi hyväksyä.
• Väestön
identifioituminen venäläisiksi, ukrainalaisiksi tai belaruslaisiksi on hyväksyttävää, mutta Ukrainassa kyse oli identiteetin pakkovaihdosta, joka
irrotti ihmiset juuriltaan ja johti ajattelemaan, että Venäjä olisi vihollinen.
Tähän kokonaisuuteen liittyy myös Ukrainan ortodoksien pyrkimys erota Moskovan
patriarkaatista.
• Pelon lietsominen ja Ukrainan yhteiskunnan militarismi edelsi seuraavaa vaihetta, jossa Ukrainan hallinta alkoi siirtyä ulkoisille voimille, joilla oli yhteyksiä Yhdysvaltoihin ja sotilasliitto NATO:on. Kehitykseen liittyi myös Ukrainan taloudellinen riippuvuus länsivalloista ja niiden pankeista sekä Ukrainan luonnonvarojen riisto. Edellä mainittu oli antivenäläisen projektin tulosta. Ukrainaa käytetään välineenä – länsivaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen toimesta – tarkoituksena Venäjän vahingoittaminen.
Yllä on esitetty se, mitä Putinin nimissä artikkeliin on kirjoitettu, eikä siinä ole oikaistu edes virheellisiä tai vääristyneitä historiantulkintoja, koska se ei ole tämän blogin tarkoitus. Tämän blogin tarkoitus on avata lukijalle se, miten Venäjällä eliitti määrittää julkisuudessa maansa suhteen Ukrainaan. Putinille haamukirjoitetun artikkelin virheitä Johannes Remy käsittelee kirjoituksessaan täällä.
Sen verran totean kuitenkin ym. aiheesta, että Venäjän virallisessa retoriikassa on luotu tarina ikiaikaisesta muinais-Venäjästä, joka ulottuu lännessä Puolaan, Baltiaan ja Suomeen saakka. Historiantutkimuksessa tällainen lineaarinen ja Venäjän politiikkaa tukeva kertomus on anakronistinen ja väärä.
Venäjän valtionideologia on siis historian kanonisoitua tulkintaa: tuhatvuotinen valtakunta, joka johdetaan Kiovan Rusista Venäjän valtakuntaan (imperija, keisarikunta). Neuvostoliitto oli vain yksi vaihe tuota valtakuntaa. Nyt valtakunta on hajallaan ja sen yhtenäisyys pitää palauttaa.
Maliskuussa 2020 perustuslakiin lisättiin seuraava kirjaus: "Venäjän federaatio, jota yhdistää tuhatvuotinen historia, säilyttäen esi-isiensä muiston, jotka välittivät meille ihanteet ja uskon Jumalaan sekä jatkuvuuden Venäjän valtion kehityksessä, tunnustaa historiallisesti vakiintuneen valtion yhtenäisyyden".
Venäjällä tunnustetaan Ukrainan olevan jonkinlainen entiteetti, vaikka saatetaan puhua "niin sanotusta Ukrainasta". Sen olemassaolo on venäläisestä näkökulmasta sidottu Venäjään, yhtä lailla kuin Venäjän olemassaolo on sidottu Ukrainaan. Venäjä kuitenkin ajatelee, että nykyiseen Ukrainaan kuuluu alueita, jotka ovat historiallisen Venäjän osia ja jotka on palautettava Venäjälle. Käytännössä silloin ajatellaan Dneprin itäpuolista aluetta.
Putinin nimissä kirjoitetun artikkelin kriittistä analyysia löytyy verkosta. Aiheesta kiinnostuneille tärkeää luettavaa on mm. Puolassa sijaitsevan Centre for Eastern Studies (OSW) artikkeli tai Atlantic Councilin vastaava kirjoitus.
Dnepr-joellta aukeaa näkymiä neuvostohenkisiin lähiöihin. Ennen sotia Venäjän ja Ukrainan välillä Kiovassa saattoi viettää leppoisia päiviä
Skenaariot Ukrainassa
Ukrainan kysymys on Venäjällä liitetty eksistentiaalisesti Venäjän omaan kohtaloon. Vaikka neuvotteluissa ja rauhanprosessissa saavutettaisiin millainen tulos tahansa, ei tämä Venäjän lähtökohta muutu.
Venäjän tavoitteena on koko Ukrainan saattaminen oman vaikutusvallan
alle joko liittämällä maa Venäjään osittain tai kokonaan, tekemällä Ukrainasta vasallivaltio
Belaruksen tapaan tai vähintäänkin saavuttamaan tila, jossa hajanainen Ukraina
ei liiaksi lännety, ja jossa Venäjällä säilyy mahdollisuus puuttua maan sisäpolitiikkaan.
Venäjän näkökulmasta tavoitteita voidaan edistää useimmissa
nähtävissä olevissa skenaarioissa:
1. Venäjä on valmis ns. pitkään peliin. Rauhansopimus, joka johtaa alueluovutuksiin ja heikentää Ukrainaa sotilaallisesti, mahdollistaa vaikuttamisen Ukrainan sisäpolitiikkaan samalla tavoin kuin ennen Maidania. Tähän kokonaisuuteen liittyy Venäjän vaatimus uusien presidentinvaalien järjestämisestä. Länsinäkökulmasta on ironista, että vaatimuksia vaaleista esittää Venäjä, jossa ei ole käyty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yksiäkään vapaita vaaleja.
2.
Pidentämällä neuvotteluita Venäjä pyrkii vaikuttamaan Yhdysvaltojen tuen heikkenemiseen, mistä pahimmassa tapauksessa seuraa koko Ukrainan
miehitys. Koko Ukrainan miehitys on edelleen Venäjän sotilaallisena
tavoitteena, minkä vuoksi se mm. ei ole laajasti pyrkinyt tuhoamaan siltoja ja patoja, joiden
rikkoutuminen muodostaisi Dnepr-jokilinjaa mukailevan luonnollisen vesiesteen
itäisen ja läntisen Ukrainan välille.
3. Ukrainan synty uudelleen meneillään olevan sodan avainkokemuksena sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen tuen jatkuminen riittävänä. Venäjällä aliarvioitiin Ukrainan puolustustahto, ja niin siellä myös nyt aliarvioidaan ukrainalaisten halu irtautua ”venäläisestä maailmasta”. Kuvaavaa on, että Venäjälle Ukrainan liittyminen EU:hun ei ole ongelma. Se kertoo osaltaan Venäjän suhtautumisesta EU:hun (so. Eurooppa nähdään heikkona ja USA:lle alisteisena). Venäjä myös saattaisi hyötyä laajemmasta, Venäjää mahdollisesti myöhemmin tukevasta, väestöstä EU:n sisällä.
Hotelli Dnipron parvekkeelta avautuu näkymä joelle ja Ukrainan kansan vapauden kaarelle (aik. kansojen ystävyyden kaarelle)
Uni Novrossijasta
Venäjä joutunee tyytymään siihen, että konkreettisesti sen haltuun jää mm. Krim ja itäinen osa Ukrainasta. Tämäkin vaihtoehto - ja tavoite - on osa historian uudelleen muotoilua.
Vladimir Putin
esitteli uusvanhan konseptin Ukrainan kriisiin 17.4.2014, todeten: "Alue,
josta nyt puhumme, tunnettiin kerran Novorossijana (Uutena-Venäjänä)".
Putinin kerran vuodessa tapahtuvassa, näytösluonteisessa ja nelituntisessa kysymyksiä ja vastauksia -ohjelmassa, hän tietoisesti nosti esiin Novorossijan käsitteen. Kyse on laajasta alueesta, jonka keisarillinen Venäjä valloitti 1700-luvun kuluessa ottomaanien valtakunnalta. Novorossijan alue kattaa n. kolmanneksen nykyisestä Ukrainan alueesta (ml. Krim).
Venäjän vallankumouksen jälkeen Novorossijasta tuli Ukrainan SNT:n osa. Krimin niemimaa puolestaan liitettiin Ukrainan SNT:aan v. 1954.
Ukrainan nykyisistä alueista Novorossijaan kuuluvat
laajimmissa skenaarioissa Harkova, Luhansk, Donetsk, Kherson, Nikolajev,
Dnepropetrovsk ja Odessa. Ukrainan armeijan arvion mukaan Venäjän tavoitteena
tässä vaiheessa on valloittaa ainakin Donetsk, Luhansk ja Kherson, minkä
lisäksi se lisää painetta Harkovaan. Myös Moldovassa olevalla miehitetyllä
Transnistrialla on sidos em. ajatteluun.
Tsaarinaikaisen Novorossijan kartoista liikkuu monenlaista
rajanpiirtoa, kuten entisaikaan usein oli asian laita. Vaikka tarkasta
maantieteellisestä rajasta on eri tulkintoja, esimerkiksi Harkovan ei katsota
koskaan kuuluneen Novorossijaan. Harkova on historiallisesti kuulunut
Sloboda-Ukrainan alueeseen, jonka kaakkoisimmalla rajaseudulla myös Luhansk
sijaitsee.
Kuitenkin Vladimir Putin lausui Harkovankin niiden
kaupunkien joukossa, jotka "annettiin Ukrainalle 1920-luvulla".
Putinin määritelmän mukaan Novorossijaa olisi ollut käytännössä Ukrainan koko
etelärannikko.
Rannikkoseutujen valtaaminen Ukrainalta liittyy samaan geopoliittiseen ajatteluun kuin Abhasian riistäminen Georgialta: se, joka hallitsee merta, hallitsee myös meren luonnonvaroja.
Aivan samoista resurssisyistä havitellaan myös Itä-Ukrainaa ja eteläistä rannikkoa aina Transnistriaan saakka. Taloudellisten resurssien haaliminen on näiden konfliktien yksi tosiasiallinen motiivi.
Valtion ulkopolitiikkaan vaikuttavat tekijät (myös) Venäjällä
Voi kysyä, onko historian uudelleenkirjoittaminen valtapyrkimyksiä tukevaksi syytä vai seurausta.
Kirjoitetaanko historiaa uudelleen oikeuttamaan muista intresseistä (talous tms.) nousevat tavoitteet, vai onko ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja valitun kaltainen, koska se nojaa aitoon historiakäsitykseen nykyisestä Venäjän valtiosta? Vieläkin tarkemmin: miten valitut linjaukset liittyvät diktatorisessa järjestelmässä yhden ihmisen - Vladimir Putinin - ja hänen lähipiirinsä omaan henkilökohtaiseen elämänhistoriaan.
Liitän loppuun kaksi kuvaa, jotka laadin 1990-luvun lopulla kirjoittamaani oppikirjaan kansainvälisistä suhteista. Kaaviolla oli alun perin tarkoitus kuvata 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valtioiden kansainvälisisiin suhteisiin liittyviä tekijöitä. Olen huomannut, että jäsennys on 2020-luvulla yllättävän ajankohtainen.
Olen tässä kirjoituksessani kuvannut Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan poliittis-ideologista tasoa. Sen rinnalla vaikuttavat taloudelliset ja sotilaalliset tekijät, jotka yhtä lailla vaikuttavat Venäjän mahdollisuuksiin tehdä poliittis-ideologisista lähtökohdista määritettyä politiikkaa.
Toisessa kuvassa on saman kirjan jäsennys kansainvälisten suhteiden voimatasapainosta 1800- ja 1900-lukujen aikana. Selvää on, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan liittyy myös tämän tasapainon muutokseen. Sen jätän tässä vain maininnaksi, koska perehtyneisyyttä aiheeseen löytyy paljon enemmän muilta kuin minulta itseltäni.
