Potemkinin kulissit (oikeammin translitteroituna Potjomkinin kulissit) tarkoittaa tilanteen antaman vaikutelman lavastamista paremmaksi kuin se todellisuudessa on.
Tarinat "Potemkinin kylistä" lienevät suurelta osin fiktiivisiä, mutta niillä viitataan pyrkimykseen antaa tilanteesta todellisuutta parempi kuva. Termi viittaa ruhtinas Grigori Potjomkiniin, joka määräsi julkisivuja pystytettääksi Katariina II:n Krimin matkan varrelle v. 1787.
Professori Timo Vihavainen on kuvannut Ulkopolitiikka -lehdessä, kuinka Venäjä omaksui neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvulla demokraattisen perustuslain, jolla haluttiin varmistaa, ettei totalitäärinen valta enää voisi palata Venäjälle: http://arkisto.ulkopolitiikka.fi/artikkeli/1390/yksinvaltainen_demokratia/
"Paperi on paperi, mutta käytäntö on käytäntö" voitti Neuvostoliiton romahduksen yhteydessä syntyneen ajatuksen siitä, että maa kehittyisi muunnelmaksi liberaalista demokratiasta.
Venäjän lähihistoria osoittaa, että liberaali demokratia on osa kulttuuria. Sitä on vaikea viedä tai tuoda maahan, jossa ei tätä perinnettä ole, jossa ei ole ollut oikeusvaltiota tai vapaata lehdistöä, mutta kuitenkin koko yhteiskunnan kattava korruption perinne. Se, että asia on näin, ei länsimaisesta perspektiivistä tee epädemokraattista valtiojärjestelmää hyväksyttäväksi, mutta tilanteelle on kuitenkin olemassa historialliset syyt ja olosuhteet, joista tällainen järjestelmä on syntynyt.
Vapaisiin vaaleihin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän kehittyminen hiipui osaltaan sitä mukaa, kun Venäjällä petyttiin 1990-luvulla alkaneeseen yhteistyöhön lännen kanssa. Liberaalin demokratian ajatus oli helppoa leimata tuontitavaraksi (mitä se olikin), ja alettiin määrittää toista tietä. Tie nykyiseen autokraattiseen kleptokratiaan ei kuitenkaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut valmis tai predestinoitu.
Realistisesti voidaan todeta, että jo 1990-luvun alussa "Jeltsinin perheen" muodostaneet demokraatit olivat valtataistelun voittanut klikki, joka ei ollut kovin kiinnostunut kansanvallasta. Syntyi aikaisemman neuvostodiktatuurin ja demokratian välimuoto, jossa turvallisuuskoneistojen valta oli edelleen osa järjestelmää etenkin Jeltsinin toisella kaudella.
Vladimir Putinin kaudella sekasorto väistyi, mutta poliittinen ja taloudellinen valta keskittyi yhä voimakkaammin Kremliä hallitsevalle eliitille. Putinin neuvonantaja Gleb Pavlovskilla oli merkittävä rooli ohjatun demokratian kehittämisessä Venäjälle. Järjestelmässä pyrittiin mm. marginalisoimaan Vladimir Putinin haastajia.
Samoihin aikoihin presidentin apulaiskansliapäällikkö Vladislav Surkov kehitteli suvereenin demokratian käsitettä, joka oli jo syntyessään Venäjän oloihin absurdi, koska maassa ei ollut demokratiaa. Surkovin ajatteluun kuuluivat mm. vallan keskittäminen Yhtenäinen Venäjä -puolueelle, puoluekentän ohjailu, tiedotusvälineiden valvonta sekä Nasin kaltaisten kansallisten järjestöjen perustaminen.
2010-luvulta eteenpäin valta keskittyi yhä enemmän Vladimir Putinille. Turvallisuuskoneistot saivat enemmän valtaa, kleptokratia lisääntyi, ja valtaa alettiin vahvemmin pönkittää uskonnollisilla ja kansallisilla teemoilla. 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana on rakennettu se henkis-ideologinen kokonaisuus, jolle nykyinen Venäjä perustuu.
Keskeisiä toimijoita ovat olleet mm. Vladislav Surkov (suvereenin demokratian käsite), Sergei Kirijenko (kotimaan politiikan uudelleen muotoilu), Nikolai Patrusev (sisäinen turvallisuus), patriarkka Kirill (venäläisen maailman käsite), Aleksei Gromov (tv-propaganda) sekä nykyinen presidentinhallinnon länsivastainen päällikkö Anton Vaino.
*****
Olen ollut avaamassa sosialidemokratian periaatteita erilaisissa kongresseissa, joissa on ollut paikalla sekä Oikeudenmukaisen Venäjän väkeä että heidän silloisia "kumppaneitaan", kuten Kiinan kommunistinen puolue. Aika sekalaista seurakuntaa. Havaintona jo 2000-luvulta oli se, että myös systeeminen oppositio tuki käytännössä sataprosenttisesti Putinin jo tuolloin imperialistista ulkopolitiikkaa.
2000-luvun esimmäisen vuosikymmenen Venäjän politiikan päävirtauksia olivat:
- kleptokratian syventyminen
- kommunistien pelko
- yksittäiset demokratian idut
Tunnen Venäjän 2000-luvun poliittisen järjestelmän kehitystä hyvin, koska tuolloin vaikutin SDP:ssä ja kehitimme suhteita Venäjälle. Tuon suhteen kehittämisessä käytännön vastuu oli minulla.
SDP:ssä ensimmäinen vaihe kehittää suhteita Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään tapahtui 1990-luvulla, kun Paavo Lipponen käski itärajan puolueen piirijärjestöjä selvittämään, millaista poliittista ja demokraattista elämää rajan toisella puolella oli.
Tuohon aikaan Venäjällä ei ollut vakiintunutta puoluelaitosta, vaan puolueet vaihtuivat ja uusia nousi tilalle. Kommunistit toki olivat olemassa, samoin Vladimir Zhirinovskin liberaalidemokraatit. Viimeksi mainittu oli perustettu jo v. 1989 Neuvostoliiton aikana. Tuolloin pyrimme löytämään mm. v. 1993 perustetun liberaalin Jablokon toimijoita sekä ylläpitämään yhteyksiä rajan taakse kuvernööreihin tai kaupunginjohtajiin, koska EU-rahoitus ja projektit alkoivat Suomen EU-jäsenyyden jälkeen ja niitä tehtiin myös rajan yli kumppanuushankkeilla.
Toisessa vaiheessa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän puoluelaitos kehittyi nykyiseen malliinsa. Syntyi valtapuolue Yhtenäinen Venäjä (rekisteröitiin v. 2003 - en mene sen historiaan tässä tarkemmin). Puolueen pääsanoma oli yhteiskunnallinen vakaus. Ajatus virallisesta ja epävirallisesta oppositiosta alkoi samaan aikaan muotoutua. Virallinen = tuki valtapuolueelle. Epävirallinen = käytännössä laiton.
2000-luvun alussa SDP:ssä alettiin etsiä puolueita, jotka olisivat sosialidemokraattisia tai joilla olisi mahdollisuus sellaiseksi kehittyä. Oli monia eri fraktioita, joista osa oli muodostunut Mihail Gorbatsovin ympärille.
Gorbatsovilla oli ollut Neuvostoliiton loppuvuosina ajatus kaksipuoluejärjestelmään siirtymisestä (työläisten ja maanviljelijöiden puolueet). 2000-luvulla hän kykeni toimimaan Moskovassa sijaitsevan oman instituuttinsa kautta, jonka ympärille ryhmittyi pienempiä sosialidemokraattisia tai sosialistisia ryhmittymiä: https://www.gorby.ru/en/
Venäjän sosialidemokraattisen puolueen perustamista oli myös pohdittu Tallinnassa v. 1999, ja SDPR:n perustamiskokous pidettiin vuotta myöhemmin. Erilaisia pienpuolueita syntyi - ja Venäjälle suurena maana puolueiden yhdistymiset ovatkin olleet tavallisia.
Osana Kremlin projektia Yhtenäisen Venäjän rinnalle perustettiin v. 2006 Oikeudenmukainen Venäjä, joka syntyi Rodinan, elämä-puolueen ja eläkeläisten puolueen yhdistymisestä. OMV sulautti myöhemmin itseensä mm. Venäjän vihreät. Siitä tuli yksi valtioduuman äänikynnyksen ylittäneistä puolueista.
Lyhyen aikaa - tässä vaiheessa demokratialla oli vielä tilaa, vaikka ohjattunakin - ajatuksena oli Yhtenäisen Venäjän ja Oikeudenmukaisen Venäjän kaksipuoluejärjestelmä. Ajatus kuitenkin unohdettiin pian, sillä kommunisteja ei edelleenkään saatu nujerrettua. Myös siksi - valtiokleptokratian syventyessä - valta takertui Yhtenäiseen Venäjään. Kommunistien tavoite silloin kuten nytkin on kansallistaa kaikki merkittävämpi omaisuus.
Jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana länsiyhteyksiä painottavan tai businesta ymmärtävän opposition toimintaa alettiin rajoittaa hallinnollisilla päätöksillä. Taustalla oli business-oligarkkien villi länsi ja Boris Jeltsinin kausi, joka oli korvautumassa valtiokapitalismilla. Garri Gasparovin ja Boris Nemtsovin ympärillä oleva toiminta ja myös Jabloko alkoivat ajautua kohti epävirallista oppositiota - mikä siis tarkoitti sitä, että ne muuttuivat laittomiksi tai muutoin niiden kehitys lakkasi.
Nemtsovin tapasin 2010-luvulla, pari vuotta ennen hänen murhaansa - karismaattinen mies. Oli myös ääripuolueita, kuten kansallisbolshevikit (siis "bolshevikkinatsit"). Ja edelleen Kreml perusti uusia puolueita hajottamaan lähinnä kommunisteja.
Valtioduumaan päässeitä puolueita, joiden kanssa saattoi edes teoriassa tehdä yhteistyötä, olivat: Yhtenäinen Venäjä, kommunistit, Zhirinovskin liberaalidemokraatit ja Oikeudenmukainen Venäjä. Kun maa muuttui yhä autoritaarisemmaksi, kaikkien muiden, kuin Kremlin hyväksymien puolueiden merkitys heikentyi tai ne muuttuivat "ulkomaisiksi agenteiksi".
Myös erilaiset think tankit, kuten mm. USA:n demokraattien NDI (jolla varmastikin oli yhteydet CIA:han) sekä saksalaisten Friedrich Ebert Stiftung joutuivat lopettamaan toimintansa Venäjällä.
SDP päätti toimia virallisessa oppositiossa olevan Oikeudenmukaisen Venäjän kanssa. EU:n sd-parlamenttiryhmä teki selvitysmatkan Venäjälle, ja käytännössä minä ja entinen Ruotsin ulkoministeri Ann Linde (silloin puolueen kv-sihteeri) runnoimme läpi linjauksen, että Oikeudenmukaisessa Venäjässä voisi olla mahdollisuuksia. Puolue hoidettiin SI:n eli Sosialistisen Internationaalin tarkkailijajäseneksi, jotta se saatiin mukaan kansainväliseen yhteistyöhön.
2010-luvulla Venäjä muuttui yhä autoritaarisemmaksi kleptokratiaksi. Kaikki muut kuin valtapuolue Yhtenäinen Venäjä joutuivat vallasta sivuun tai ottamaan osittain itsenäisen apupuolueen roolin. Edelleen kauimpana tästä olivat kommunistit, jotka kuitenkin tukivat esim. valtiojohdon ulkopolitiikkaa.
Koko 2000-luvun Venäjän valtaeliitin pyrkimyksiä oli ohjannut kommunistien toiminnan rajaaminen – ja siksi oli perustettu uusia puolueita syömään näiden kannatusta. Tavoitteessa onnistuttiin vain osittain, sillä tänään Venäjän kommunistinen puolue on (edelleenkin) ainoa poliittinen liike, joka avoimissa ja rehellisissä vaaleissa kukistaisi Yhtenäisen Venäjän. Kommunisteilla on yksi etu puolellaan - heitä ei voi julistaa ulkomaiseksi agentiksi ja sitä kautta kieltää. Kommunistit omistavat Leninin ja Stalinin.
Suurimmissa kaupungeissa ihmisten elämä on vapaampaa ja kansainvälisempää. Siellä asuu eniten heitä, jotka seuraavat muutakin tietolähteitä kuin televisiota - sekä eniten yliopisto-opiskelijoita. Siellä asuvilla on valtion sulkeutumisessa eniten menetettävää. Aleksei Navalnyyn henkilöitynyt liike toimi kaupungeissa. Vakiintunutta järjestöllistä pohjaa sillä ei juuri ollut. Navalnyin vaarallisuus valtakleptokratian kannalta piili kuitenkin kahdessa seikassa: korruption paljastamisessa ja toiminnasta tietoverkoissa, joissa hän kuolemaansa saakka pystyi kannattajineen ohittamaan sensuurin.
SDP (ja sen joukoissa minä itse) on koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan tukenut demokraattisia toimijoita ja myös rajantakaisten alueiden elpymistä Venäjällä, kuten yllä kuvasin. Olemme tukeneet sosialidemokraattista oppositiota, kun sellaisesta on näkynyt merkkejä. Valtio on hoitanut suhteet viralliseen valtaan. Kovin moni poliittinen toimija Suomesta ei siellä ole ollut.
Sen yhteyteen perustettiin myös think tank Spravedlivyi Mir (Sorsa-säätiön malliin). Autoimme myös Venäjän opiskelijoiden riippumattoman edunvalvonnan rakentamisessa. Venäjälle syntyi valtakunnallinen opiskelija-asioiden valtuutettu ja toimisto, joka sai vaikutteita mm. suomalaisilta opiskelijajärjestöiltä.
Kuvassa ystäväni, Venäjän ensimmäinen opiskelija-asioiden ombudsman, Artem Hromov (keskellä). Kuva on otettu upeassa, mutta hintavaksi tulleessa ja v. 2017 valmistuneessa Zarjadje-puistossa (juhlatarjoilun muruja taisi pöydältä tippua kaikille projektiin osallistuneille). Artem toimi aiemmin Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen parlamenttiryhmän puheenjohtajan avustajana, mutta oppositiohenkisenä journalistiikasta valmistuneena aktivistina hänellä on nyt ns. muut kuviot.
******
Venäjällä ei ole koskaan käyty demokraattisia ja rehellisiä valtiollisia vaaleja. Vaalien tulosten väärentäminen Neuvostoliiton romahduksen jälkeisenä aikana ei kuitenkaan automaattisesti koske kaikkia äänestysalueita, koska Venäjä ei ole hyvin järjestäytynyt maa.
Silti 1990-luvun alusta lähtien kaikkien valtakunnallisten vaalien - ja monien muiden vaalien tai kansanäänestysten - tuloksia on väärennetty. Kyse on ainoastaan vaalituloksen manipuloinnin mittasuhteista ja tavoista.
Oppositio tietää, miten vaalit väärennetään - samoin toimittajat - mutta minkäs voivat asialle tehdä. Vielä kymmenisen vuotta sitten väärentämisen mekanismeja yritettiin salata. Nykyään ei ole niin väliksi. Sama on meininki tietysti Belaruksessa, jossa vilppi viimeksi käydyissä presidentinvaaleissa oli härskiä.
Länsinapurimme Ruotsi päätti vuonna 2021 vaihtaa käyttämänsä nimen "Vitryssland" muotoon "Belarus". Tämä päätös tehtiin, koska nimi "Vitryssland" viittasi Ruotsin kielellä Valko-Venäjään, mikä on peräisin ajalta, jolloin alue oli osa Neuvostoliittoa ja sitä pidettiin Venäjään kuuluvana. Uusi nimi "Belarus" on sama, jota maan asukkaat itse käyttävät, ja se heijastaa maan itsenäistä identiteettiä paremmin. Näin tulisi myös Suomessa tehdä.
Vilpilliset vaalit käynnistyvät hyvissä ajoin ennen varsinaista vaalitoimitusta, päätyen lopulta varsinaisen vaalien tuloksen manipulointiin. Vaalien vilpillisyys ei siis koske vain varsinaista vaalitoimitusta, vaan koko prosessia, jossa vaalit järjestetään.
Sitä voi kuvata seuraavasti:
1. Vapaata poliittista toimintaa ei ole olemassa. Venäjän ns. ohjatussa drmokratiassa 2000-luvun alkuvuosina puhuttiin virallisesta (laillisesta) ja epävirallisesta (laittomasta) oppositiosta. Nyt on siirrytty totalitaarisempaan kauteen. Kansalaisjärjestötoimintaa leimaa pelko "ulkomaisen agentin" asemaan joutumisesta, mikä estää käytännössä toiminnan. Vapaata mediaa ei ole olemassa. Myös hallinto on keskitetty vallan vertikaalin mukaiseksi, eli myöskään paikallisdemokratia ei voi kasvaa tai kasvattaa toimijoita kuten ennen.
2. Vaalien ehdokasasettelua manipuloidaan ja ehdollepanoa estetään. Tämä näkyy ehdokkuuksien epäämisenä esim. tekastuilla juridisilla syillä tai asettamalla ehdokkaiksi täyte- tai valehenkilöitä. Valtiollisissa vaaleissa Kreml on perustanut lukuisia tukipuolueita heikentämään kommunisteja.
Tähän kokonaisuuteen liittyy myös termi "kompromat". Se on lyhenne kompromettoivasta materiaalista eli mustamaalaamiseen käytettävistä tiedoista ja todisteista.
Kompromatin perinne tulee jo Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n ajoilta, mutta se kukki erityisesti 1990-luvun niin sanottujen informaatiosotien aikana, kun liikemiesryhmittymät kamppailivat yksityistettävästä omaisuudesta ja mustasivat vastapuolen leiriin kuuluvia liikemiehiä, virkamiehiä ja poliitikkoja omistamissaan tiedotusvälineissä.
3. Käytössä ovat ns. administratiiviset resurssit. Hallinto järjestää ja tukee Yhtenäisen Venäjän vaalien aikaista ja vaalien välistä (kampanja)toimintaa. "Presidentinvaalit" ovat vieläkin tiukemmassa kontrollissa. Äänestyksiä toimeenpannaan halutuissa äänestyspaikoussa, äänestyksiin järjestetään kuljetuksia ja äänestäjiä painostetaan. Hallinnollisilla resursseilla viitataan siis siihen laajaan ja kirjavaan keinovalikoimaan, joka toimeenpanevalla vallalla on käytössään toivotunlaisten vaalitulosten saamiseksi.
Valtiomedia tukee valtapuolueen ehdokkaita sekä viranomaiset tukahduttavat oppositioliikkeiden toimintaa vaalikampanjoiden(kin) aikana sekä pehmeästi että pampuin. Valtaetäisyys ilmenee mm. siten, ettei "presidentinvaaleissa" Vladimir Putin ei osallistu vaalitentteihin kilpailevien ehdokkaiden kanssa.
4. Vaalituloksia väärennetään useassa eri vaiheeessa: sekä paikallisesti (esim. täyttämällä uurnia väärillä lipuilla) että keskusvaalilautakunnassa. Vaalien tuloksen väärentämisestä vanhanaikaisin metodein on runsaasti todistusaineistoa. Olen ollut paikan päällä seuraamassa tilannetta, jossa ennen äänestyksen alkua uurnaan oli sullottu valmiiksi Yhtenäisen Venäjän lippuja.
"Karuselli" -slangi-ilmaisulla viitataan tänä päivänä jo vähemmän käytettyyn vaalivilppitaktiikkaan, jossa joukkoa ihmisiä kuljetetaan bussilla vaalipaikalta toiselle antamassa äänensä useaan kertaan. Karuselliin osallistuvilla äänestäjillä on esimerkiksi passissaan merkki, josta huijauksessa mukana oleva vaalivirkailija näkee, että kyse on ”karusellista”, ja antaa äänestyslipukkeen turhia kyselemättä.
Aiemmin sanalla ”karuselli” viitattiin hieman yksinkertaisempaan tekniikkaan: siinä vaalivilpin tekijä käy hakemassa vaalihuoneistosta äänestyslipukkeen ja ruksaa sen valmiiksi muttei viekään uurnaan. Äänestyspaikan ulkopuolella vilppimies antaa valmiiksi merkatun lipukkeen äänestäjälle, joka vie lipukkeen uurnaan. Äänestäjä tuo vaalipaikalta saamansa tyhjän lipukkeen mukanaan ja saa sitä vastaan esimerkiksi rahapalkkion. Tätä toistetaan, kunnes kiintiö on täytetty. Myös suoraviivaisempaa taktiikkaan - tunkea uurnaan valmiiksi täytettyjä lippuja - on turvauduttu useasti.
2020-luvulla vaalien väärentämisestä on tehty entistä taidokkaampaa. Koska Venäjä luisui Vladimir Putinin johtamaan diktatuuriin, ei vaalitulosten räikeää väärentämistä enää tarvinnut peitellä: https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000008276500.html
Venäläistaustaisen data-analyytikko Anton Nikolenkon tilastollista kuvausta vuoden 2011 duuman vaaleista voi suositella kaikkein innokkaimmille lukijoille: http://antonnikolenko.blogspot.com/…/venajan-vaalit…
Tässä Nikolenkon tuoreempi kirjoitus vuoden 2020 perustuslakiäänestyksestä: https://antonnikolenko.blogspot.com/…/venajan…
Nikolenko toteaa seuraavasti: "Kun jokaisen äänestyspaikan äänestysaktivisuus laitetaan x-akselille ja äänestyspaikkojen määrä y-akselille, vapaissa vaaleissa (pois lukien first-past-the-post-vaalijärjestelmät) käppyrä ottaa normaalijakauman muodon. Tämä on lainalaisuus, joka pätee kaikissa maissa Meksikosta Suomeen. Venäjällä tämä jakauma vääristyy siirryttäessä kohti suurempaa äänestysaktivisuutta ja saa ”piikkejä” tasaprosenttien (75 %, 80 %, 85 % jne.) Tämä, yhdessä paikan päältä saatujen todisteiden kanssa, osoittaa, että vaalivirkailijat ovat saaneet ohjeistuksen päästä tiettyyn äänestysaktivisuuteen ja täyttävät vaaliuurnat tekaistuilla lipukkeilla."
Suurimmissa kaupungeissa oppositio oli vielä muutama vuosi sitten onnistunut järjestämään vaalitarkkailun varsin tehokkaasti. Heidän arvionsa oli, että ääntenlaskennan tulokset olivat esim. Moskovassa ja Pietarissa oikean suuntaisia. Samoin joillakin alueilla, kuten Siperian Irkutskissa väärentäminen ei onnistunut, koska Yhtenäisen Venäjän tai presidentin hallinnon valta oli siellä heikompi.
Pari vuotta sitten käyttöön otettu "sähköinen äänestäminen" mahdollistaa kuitenkin tuloksen manipuloinnin halutulla tavalla. Tämä nähtiin mm. perustuslakiäänestyksessä sekä viime duuman vaaleissa.
*****
Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen Venäjä on kehittynyt eri vaiheissa nykyiseksi keskitetyksi valtioksi, jota voi kuvata totalitarismiksi, autoritääriseksi kleptokratiaksi tai diktatuuriksi. Demokratian kaventuminen on ollut seurausta Vladimir Purinin valtapiirin vallan kasvattamisesta. Toki sillä on suora yhtymäkohta siihen, ettei Venäjällä ole koskaan ollut demokratiaa, ja siksi luisua diktatuuriin on voitu ideologistaa ja markkinoida erityisenä "venäläisenä tienä": https://meduza.io/en/news/2023/08/18/head-of-russia-s-central-election-commission-russia-doesn-t-need-democracy-in-the-western-sense
Nykytilanteessa on järkevää käyttää Venäjän valtiojärjestelmästä ja hallinnosta niitä oikeita nimityksiä, joita tämä hallinto edustaa. Se, että venäläiset itse puhuvat edelleen "presidentistä" tai järjestävät vilpillisiä vaaleja, kuvaa osaltaan sitä heikosta itsetunnosta nousevaa ajatusta, että ei haluta todeta maan olevan totalitaarinen Kreml-johtoinen valtio. Yhä edelleenkin ollaan - tosin yhä vähemmän - esittävinään, että järjestelmässä olisi edes jotakin, kansallisesti perusteltuja ja omaan kulttuuriin "sopivia", demokratian piirteitä.
Edellä kuvattu ei tarkoita, että Venäjä olisi ikiaikaisesti tuomittu olemaan totalitäärinen valtio - tai etteikö siellä olisi voimia, jotka kyseenalaistavat tämän päivän menon. Eihän Venäjä muuten olisikaan Venäjä, joka ei ole eikä siitä tule yhteiskuntaa, jossa ihmisten tekeminen ja tavat olisivat yhteneväiset.
Ulkomailla ja kotimaassa on edelleen paljon kriittistä ajattelua, eivätkä sukupolvet ole toistensa kaltaisia. Kun neuvostoliiton aikana syntynyt sukupolvi väistyy (niin Venäjällä kuin Unkarissakin) on mahdollisuus muutokseen. Siksi yhteyksiä olisi hyvä ylläpitää ja luoda - samoin kuin avata venäläisille ikkunoita Eurooppaan, kun se taas tulee mahdolliseksi.
Putinin hallinnon ja sen Venäjälle aiheuttaman katastrofin jälkeen syntyy ennen pitkää jotakin muuta. Sitä odottavat venäläiset toimijat kuten me muutkin, jotka toivovat maan kehitykselle ja venäläisten elämän laadulle hyvää.
Muutoksesta muistuttakoon kuva, jonka otin MGU:n (Moskovan valtionyliopisto) Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historian opiskelijoiden kanssa (nomenklatuuraan kasvava eliitti) 1980-luvun lopulla yliopiston Komsomolin toimistossa. Istumassa on silloinen komsomolin puheenjohtaja, ja lippua pitelee henkilö, jonka nimen olen jo unohtanut.
Vasemmalla on Juri Kurilin, joka nyttemmin toimii Venäjän valtio-omisteisen öljy-yhtiö Rosneftin varapääjohtajana, vastaten yhtiön hallinnosta. Rosneft on maailman kymmenen suurimman öljy-yhtiön joukossa, ja keskeinen osa Kremlin valtapiiriin kuuluvaa valtiokonsernia.
Juri oli myös vieraana Uudenmaan demarinuorten Punaisessa juhannuksessa eli PUJU:ssa. Jurilla on kuvassa päällään muodikkaat farkut ja lenkkarit - menestyksen eväät olivat jo tuolloin nähtävillä! Elämä on siitä sitten edistynyt globaalisti: https://whoiswho.dp.ru/api/amp/cart/person/1936827
