Kuva: Näkymä Moskova-joelle 2020-luvun vaihteessa.
Käsittelin aiemmassa kirjoituksessani venäläisen yhteiskunnan sosiologiaa. Siinä pyrin kuvaamaan sitä, kuinka venäläinen yhteiskunta toimii - ja että tätä toimintaa on mahdollista ymmärtää - kunhan ensin sisäistää sen, että venäläinen yhteiskunta toimii eri tavoin kuin meikäläinen.
Taloudellinen menestys kleptokraattisessa järjestelmässä yhdistyy poliittiseen valtaan. Tätä sidosta olen kuvannut muissa blogiteksteissäni. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö eliitin ajattelua ohjaisi myös ideologinen maailmankuva, jolla on ajalliset juurensa, mutta jota on muokattu nykyaikaan sopivaksi. Täämä historiallis-uskonnollis-filosofinen ajattelu palvelee valtapoliittisia tarkoitusperiä. Maailmankuva on lähtökohtaisesti imperiaalinen ja imperialistinen.
Historia on yhtä aikaa väline kuin mennyt todellisuus. Tarinaan kuuluu ajatus siitä, että Venäjä on itsessään uhan kohteena, ja että maalla on missio. Uhon takaa löytyy myös alemmuudentunnetta tai vähintäänkin ajatus siitä, ettei Venäjää oteta huomioon sellaisena toimijana, kuin se ansaitsisi.
Meille tutuin käsite lienee oppi venäläisestä maailmasta, jonka muotoilussa Venäjän ortodoksisen kirjon johdon panos on ollut keskeinen.
Oppi venäläisestä maailmasta syntyi täyttämään ideologista tyhjyyttä, kun aiemmat "ohjatun demokratian" pyrkimykset olivat lopahtaneet ja maa ajautunut kleptokraattiseen totalitarismiin, joka nyttemmin on käytännössä diktatuuri.
Vladimir Putin alkoi käyttää venäläisen maailman käsitettä julkisissa puheissaan 2000-luvun alussa. Käsite kehitettiin Kremlin liepeillä n. vuosina 1995 - 2000, ja Putin käytti sitä ensimmäisen kerran julkisesti poliittisen diskurssin osana v. 2001. Käsite sai hiljalleen erilaisia ideologisia, geopoliittisia ja identiteettipoliittisia merkityssisältöjä.
Vuonna 2007 Moskovaan perustettiin Russkyi Mir -säätiö, jonka tehtävänä on muotoilla venäläisestä maailmasta globaali projekti. Tämä "globaali" merkitsee mm. venäläisvähemmistöjen "suojelua" riippumatta siitä, missä he asuvat. Venäjästä tuli ajattelutavan mukaan eräänlainen diaspora-yhteiskunta, jonka pääosa asui piiritetyksi henkisesti määritetyllä aromaalla, mutta osa myös muissa yhteiskunnissa. Päämäärä oli, että muualla asuvinakin venäjänkielisten tuli ajatella ja toimia "kuin venäläiset".
Venäläisen maailman käsitteellä asetettiin vastakkain kaksi maailmaa: arvokonservatiivinen venäläinen maailma ja liberaalit länsimaiset demokratiat. Em. käsitehierarkiaan kuuluu myös "russofobian" keksitty konsepti, jota viljellään ahkerasti. Se on sukua aiemmalle termille "neuvostovastainen". Käyttämällä itse sepittämiään käsitteitä Venäjän vallanpitäjät pyrkivät, ja pääosin pystyvät, selittämään lännen kritiikin Venäjän valtion tai sen johdon toimia vastaan toimiksi venäjän kansaa ja tavallista venäläistä (mikä hän sitten lieneekään) vastaan.
Venäläisen maailman käsitteen ytimessä on historiantulkinta, jossa (lähinnä) itä-slaavilaisten kansojen historiaa kirjoitetaan anakronistisesti - eli annetaan menneisyyden historiallisille tapahtumille merkityksiä, joita niillä ei varsinaisesti koskaan ole ollut. Venäläisen maailman historiakäsityksessä muiden kansojen kohtalot tai historialliset tapahtumat luetaan nyky-Venäjään johtaneeksi kehitykseksi.
Neuvostoliiton aika määritellään yhdeksi aikakaudeksi Venäjän - ja sen myötä venäläisen maailman - historiaa. Näin käsitteen vaikutuspiiriin saadaan kuuluviksi myös Baltian alue (joka on ollut eri aikoina Venäjän tai Neuvostoliiton hallitsema). Venäläiset kadunmiehet eivät pidä Suomea venäläiseen maailmaan kuuluvana, mutta myös meidät on sidottu käsitteeseen löyhemmin, autonomian aikakauden ja ennen kaikkea sen päättymisen vuoksi: "Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden".
Kuva: Pietarin siluettti - Pietari edustaa venäläisille lännen vaikutusta ja yhteiskunnan modernisaatiota, mutta tällä hetkellä maa katsoo enemmän Moskovasta Asiaan.
Neuvostoliitto sopii hyvin kvasi-ideologian osaksi, koska monet edelleen haikailevat sinne ja siten tukevat nykyjohdon politiikkaa. Neuvostoliiton rajoissa on monen venäläisen mielissä paljonkin tavoiteltavaa, vaikka neuvostoyhteiskuntaa sinsänsä ei tavoiteltaisi. Sen aikakausi on kuitenkin nostalgisoitu. Suuri isänmaallinen sota yhdistää liki kaikkia, ja ennen kaikkea sukupolveen katsomatta.
Kuva: Piskarjovkan hautausmaalle on haudattu 420 000 Leningradin piirityksessä surmansa saanutta siviiliä sekä 70 000 kaupunkia puolustanutta sotilasta. Hautausmaan paaden muistoteksti kuuluu suomennettuna: "Tässä lepää leningradilaisia. Kaupunkilaisia – miehiä, naisia, lapsia. Heidän vierellään puna-armeijalaisia. Koko elämällään puolustivat he sinua, Leningrad, vallankumouksen kehto. Heidän jaloja nimiään ei tässä voi luetella. Niin monta on heitä graniitin ikuisen alla. Vaan tiedä, näiden kivien eteen seisahtunut, ketään ei ole unohdettu, mikään ei ole unohtunut." Venäläisen maailman kulttuurisessa ytimessä on venäjän kieli, jota - ja erityisesti Keski-Venäjän murretta - pidetään korkeimpana imperiumia yhdistävänä valtakielenä. Sille ukrainan tai valko-venäjän kielet ovat vähäarvoisempia muunteita, joihin suhtaudutaan arjessa hieman huvittuneesti; kuulostavathan nämä kielet perusvenäläisestä kouluttamattomien musikoiden puheelta. Kielen kautta venäläinen maailma kietoutuu venäläiseen kulttuuriin.
Venäläisen maailman käsite alkoi ilmaantua Venäjän valtiollisiin strategisiin dokumentteihin ja hallinnon poliittiseen kieleen 2010-luvun vaihteessa. Itä-Ukrainan sodassa v. 2014 venäläisen maailman käsitteestä tuli yhä keskeisempi termi Kremlin vallan kielessä, kun perusteltiin Ukrainalle kuuluvien alueiden (Krim) liittämistä Venäjään sekä konfliktin ylläpitämistä Luhanskin ja Donetskin alueilla.
Termi "Novorossija" oli yksi osoitus venäläisen maailman ajattelun tuloksista. Itäslaavilaiset kansat kuuluvat venäläisessä ajattelussa samaan valtioon. Sitä vaalimaan on perustettu mm. venäläisten kansojen neuvosto, jonka pääteemoja on ortodoksinen nationalismi sekä perinsteisten perhearvojen edistäminen.
*****
Vladimir Putinin ihannoiman Ivan Iljinin ajattelussa Venäjän tie on erityinen. Lännen liberaalin demokratian uhaksi hän määrittelee liiallisen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen anarkismin. Totalitarismi puolestaan Iljinin ajattelussa merkitsee vapauden menetyksen uhkaa sekä yhteiskunnallista passivoitumista. Venäjän tien nähdään kulkevan näiden kahden välissä.
Historiasta kumpuava geopolititinen ajattelu saa venäläisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa monenlaisia, myös äärinationalistisia, muotoja. Aleksaner Duginin mukaan jotta ”hyvä” (Venäjä) voittaisi ”pahan” (Yhdysvallat), tarvitaan konservatiivinen vallankumous. Tämä edellyttää yksilöllisen, liberaalin vapauden ja kaupallisuuden korvaamista konservatiivisilla arvoilla. Dugin ja Eduard Limonov perustivat 1990-luvulla kansallisbolševistisen puolueen. Venäjällä on ollut filosofista ääriajattelua, josta vallanpitäjät voivat hyötyä, mutta joka tarpeen tullen tukahdutetaan.
Tärkeä oppirakennelman elementti on ortodoksinen usko. Se puolestaan selittää Moskovan patriarkaatin intoa tukea Putinin valtapolitiikkaa (oman henkilökohtaisen ja kirkon vaurastumisen lisäksi). Venäläiset eivät tunnetusti uskonkappaleitaan kovin hyvin tunne, mutta ortodoksinen kirkko on heitä yhdistävä instituutio.
Venäjän eliitin ajattelua leimaa ortodoksinen konservatismi. Sen ytimessä on ajatus läntisistä liberaaleista demokratioista ainoina yksilönvapauteen nojaavina yhteisuntajärjestelminä. Muut kulttuurit ovat tässä ajattelussa kollektiivisia ja henkisiä. Valistuksesta nouseva länsi on vihollinen, koska se saastutti muut kulttuurit nostamalla yksilönvapauden yli perinteisten arvojen, uskomusten ja tapojen.
Kulttuuri voidaan länsimaisessa ajattelussa (mm. Anthony Giddens) määrittää yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi, jossa kulloinenkin tila on historian saatossa kehittyneiden arvojen, uskomusten, tapojen ja myös tiedon tulosta. Länsimaisessa demokraattisessa, maallistuneessa ja postmodernissa yhteiskunnassa yksilöilä on mahdollisuus tehdä elämänvalintoja, jotka poikkeavat perinteestä. Valtakulttuurin haastamista sekä vastakulttuureita suojaa oikeusvaltio. Samalla yksilöiden valintoihin vaikuttaa yhteiskunnat läpäisevä kaupallisuus ja siihen liittyvä vallankäyttö.
Venäläisessä ajattelussa yksilönvapaus on alisteinen kulttuurille: vapautta voi harjoittaa, mutta esim. kollektiivisiksi selitettyjä traditioita ei voi haastaa. Venäläiset käsittävät silti oman yhteiskuntansa monikulttuuriseksi ja suvaitsevaiseksi; kuitenkin siten, että venäläinen on viime kädessä isäntä. Vaikka venäläiset pitävät kulttuuriaan henkisenä ja yhteisöllisenä, läpäisee kaupallisuus nyky-venäläisen yhteiskunnan aivan samalla tavoin kuin länsimaisetkin yhteiskunnat. Samaan aikaan venäläinen yhteiskunta on mosaikkimainen ja vapaa siihen saakka, kun tämä vapaus törmää valtakulttuurin asettamiin rajoihin, jotka koskevat erityisesti politiikkaa, taloutta ja uskonnollisia instituutioita. Tätä tematiikkaa käsittelin aiemmassa kirjoituksessani.
Puhutaan kirkon ja valtion bysanttilaisesta sinfoniasta. Se yhdistää perinteiset arvot venäläiseksi käsitettyyn elämäntapaan. Englantilaisen historian- ja kulttuurintutkija Arthur Tonybeen mukaan ortodoksisella kulttuurilla on venäläinen haara, joka perustuu helleeniseen kulttuuriin. Se syntyi 900-luvulla ja vallitsi vuodet 1478 - 1917. Sitä edelsivät levottomuuden kaudet vuosina 1075–1478. Tonybeen ajattelussa kulttuurit kukoistavat ja kuolevat. Venäjällä nykyään tapahtuva historiallinen uudelleen määrittely haluaa siis herättää henkiin ortodoksisen venäläisen kulttuurin.
Toisen sivilisaatiotutkijan, Samuel Huntingtonin, mukaan kylmän sodan jälkeen maailma oli siirtynyt kaksinapaisuudesta eli kahden supervallan vastakkainasettelusta kuuden tai seitsemän merkittävän kulttuurin kamppailuun. Niiden taustalla vaikuttavat perinteisen politiikan sijasta kulttuuri ja uskonto.
Tämä ajattelutapa sopii venäläisen eliitin näkemyksiin hyvin, kun he pyrkivät yhdistämään eri toimijoita länsimaita vastaan. Valtablokkien välisessä kilvoittelussa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, vaan pikemminkin se on aivan luonnollista. Tavoitetta palvelee mm. Euraasian talousliitto, jonka Venäjän ohella vuonna 2015 perustivat Armenia, Kazakstan, Kirgisia ja Valko-Venäjä. BRICS-maiden liittoumaan (Kiina, Intia, Brasilia, Venäjä ja Etelä-Afrikka) joukkoon Venäjä sopii samasta syystä hyvin, vaikkei se olekaan muiden tapaan ns. kehittyvä talous.
*****
Venäläinen yhteiskunta - kuten kaikki muutkin yhteiskunnat - perustuvat ajan saatossa kehittyneille rakenteille ja ilmiöille. Lopuksi muutama ajatus tulevaisuuden skenaarioiden pohjaksi.
1. Turvallisuuskoneistojen valta säilyy, ellei uutta vallan tasapainoa luoda. Poliittista ja ideologista tyhjiötä täytetään sen toimesta nationalismilla ja imperialismilla. Kansalliseksi tarinaksi luotu venäläisen maailman kvasi-ideologia ei ole katoamassa.
Neuvostoliiton aikaan kommunistinen puolue, sotilasteollinen kompleksi ja KGB muodostivat diktatuurin sisäisen vallan tasapainon. Siksi esim. NKVD:n Lavrenti Berijasta ei tullut Neuvostoliiton johtajaa. Nyt tasapainoa ei ole: ollaan tilanteessa, jossa maalla ei ole turvallisuuskoneistoa, vaan turvallisuuskoneistoilla on maa.
Siksi on todennäköisintä, että jokin keskenään kilpailevista turvallisuuskoneistoista ottaa tosiasiallisesti vallan myös Putinin jälkeen. Mikäli tappio ja sitä seuraava romahdus on riittävän suuri, Valko-Venäjällä on mahdollisuus valita demokraattisempi tie.
Diktatuurit ja autoritääriset järjestelmät ovat heikkoja siirtämään valtaa perijöilleen. Siinä piilee anarkismin ja sekasorron ajan riski. Vaikka tsaarien vallan käsitettiin tulevan jumalalta, on Venäjällä ylin valtiovalta kuitenkin kaapattu kuusitoista kertaa Iivana Julman valtakaudesta (1553 - 1547) lähtien. Kannattaa muistaa käsitteiden ero: siinä, missä Iivana on meidän kuvastossamme "julma", Иван Грозный oli Venäjällä lähinnä "mahtava" hirmuisessa merkityksessä. Siis valtias, joka oli sekä suuri (uudistajakin) että pelätty.
2. Verkostot, kleptokratia ja klaanivalta eivät meidän elinaikanamme korvaudu moderneilla yhteiskunnallisilla instituutioilla. Erityisesti oikeusvaltion ja vapaiden vaalien puute on ratkaisevaa. Siksi modernisaatioyritykset jäävät jatkossakin kampanjaluonteisiksi, kuten Venäjän historiassa on ollut pääsääntönä. Venäjä modernistuu, kun maailma sen ympärillä muuttuu, mutta Venäjän oma panos tähän muutokseen on vaatimaton.
3. Vladimir Putinin valtakauden perintö ei katoa. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on perustettu instituutioita ja tehty toimenpiteitä, joiden tarkoitus on ollut kasvattaa maalle seuraava poliittinen eliitti ja ylläpitää valtionationalismia. Tällaisia ovat mm. Russkij mir -säätiö, Venäjän sotahistoriallinen seura, historian uudelleenkirjoitus ja nationalistinen kouluopetus, kadettikoulujärjestelmän henkiinherätys, "pretoriaanikaarti" Rossgvardija, Junarmija-nuorisojärjestö sekä tietenkin keskitetty valtiomedia, joka on ollut valjastettu nationalistisen propagandan levittämiseen kohta kaksikymmentä vuotta.
4. Vanhoista instituutioista merkittävimmät ovat ortodoksinen kirkko ja Venäjän kommunistinen puolue. Ensimmäisen kanssa valta on liittoutunut, ja toista on yritetty lannistaa 20 vuotta siinä onnistumatta.
Kirkko tukee russkij mir -kvasi-ideologiaa sekä konkreettisesti hyökkäystä Ukrainaan, koska siitä on sille hyötyä oman yhteiskunnallisen aseman ja äärivanhoillisen ideologian edistämisessä.
Venäläiset eivät yleensä syvällisesti tunne valtauskontoaan. Väkisin tulee mieleen Karl Marxin monitulkintainen toteamus: "Uskovaisen kärsimys on samalla sekä ilmaus aidosta kärsimyksestä että protesti sitä vastaan. Uskonto on sorretun huokaus, lämmin sydän sydämettömässä maailmassa, sielu siellä, missä sielua ei ole. Se on oopiumia kansalle".
Kommunistinen puolue ei puolestaan ole kadonnut mihinkään, kulloistenkin vallanpitäjien aktiivisesta yrityksestä huolimatta. Kommunistien pelko on ollut koko 2000-luvun Venäjän valtapolitiikan keskeinen ajuri, joka vaikutti Vladimir Putinin valtakauden alun "ohjatun demokratian" oppiin. Nyttemmin ollaan siirrytty autoritäärisen kleptokratian aikaan. "Ohjauksen" sijaan käytössä on pamppu - myös vaalitulokset väärennetään aiempaa räikeämmin.
Venäjän aloittamasta sodasta seuraavien taloudellis-sosiaalisten ongelmien vuoksi kommunistien asema vahvistuu samalla, kun putinistien valta kirpoaa. Kommunistit ovat kuitenkin aivan yhtä nationalistisia ja konservatiivisia kuin Putin. Molempien tausta on Neuvostoliiton imperialismissa. Suurin eroavaisuus löytyy suhteesta nykyiseen kleptokratiaan: kommunistit ajavat edelleen ainakin merkittävimpien tuotantovälineiden yhteisomistusta. Valtionhallinnossa ja armeijassa työskentelee edelleen paljon heitä, jotka pitävät rinnassaan Yhtenäisen Venäjän pinssiä, mutta jotka kommunistinen nomenklatuura nosti asemiinsa.
5. Läntisen (talous)ajattelun nousu voi tapahtua liitossa autokratian kanssa, mikäli se palvelee autokratian etuja. Zapadnikkeja eli länsimaisia arvoja kannattavia henkilöitä on Venäjällä aina ollut - monasti "tuontitavaranakin". He ovat koulutetumpaa vähemmistöä, keskimäärää nuorempia ja asuvat lähinnä suurimmissa kaupungeissa.
Paras arvio nyky-zapadnikkien määrästä voisi olla ulkomaanpassin haltijoiden määrä, enintään 15 % osuus kansasta. Siltä pohjalta ei menestytä esim. vapaissa vaaleissa, joissa putinistien ainoa todellinen kilpailija ovat kommunistit. Kaupunkien opposition liittoutuminen kommunistien kanssa - kuten viime vaaleissa, joissa tulos väärennettiin räikeästi - Putinia vastaan voi olla hyvää taktikkaa, mutta strategian viisaus nähdään vasta myöhemmin.
Merkittävä osa nyky-zapadnikeista on poistunut maasta. Ennen sotaa varsin yleinen mielipide heidän keskuudessaan oli, että Vladimir Putinin jälkeisen ajan odottaminen kannattaisi, ja myös länsiyritykset tarjosivat mahdollisuuksia. Tämä kaikki muuttui 24.2.2022. Erittäin moni lähti - lahjakkaimmat tuskin enää palaavat.
Osa on edelleen hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa. Puhutaan taloudellisesta eliitistä, joiden toiminnalla on kytkös Venäjän kansantalouden ja sotilasteollisen kompleksin ydintoimintoihin. Monen ajattelun ydin on markkinatalouden edistäminen Venäjän modernisoimiseksi. Vaikka taloudellinen eliitti on juuri nyt päätynyt kauemmas Kremlistä, se voi sinne myös palata.
Zapadnikkien voitto Vladimir Putinin jälkeisessä ajassa edellyttäisi todennäköisesti sen eliitin liittoa autokratian kanssa tai autokratian metamorfoosia. Sellaisiakin Venäjän historiassa on nähty.
Keskeinen ongelma on kuitenkin keskusjohtoinen Gosplan-perinne. Markkinatalous ei ole rakettien suunnittelua, jota tehdään suljetuissa keskuksissa. Innovatiivinen talous on jopa anarkistista, jossa ideoita syntyy ja kuolee. Esim. Piilaakson kehittymisen yksi ajuri on ollut ns. Pink Factor - luovien yksilöiden keskittyminen samaan valtaisaan "hubiin". Venäjällä näin ei käy, koska jo yliopistojenkin radikalismi on liikaa. Siksi olen ollut skeptinen Skolkovon kaltaisille hankkeille: innovaatiomuutoksen pitäisi alkaa vapaiden yliopistojen liepeiltä, ei perustamalla valtiojohtoinen mammuttikeskus. Kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy, eivätkä venäläiset ole kiinalaisia. Talouskasvulle ja erityisesti investoinneille suotuisaa ennustettavaa ja luotettavaa toimintaympäristöä ei Venäjällä ole.
Venäjän talouden kehittyminen edellyttäisi siis reformeja. Ne voivat tapahtua joko siten, että Venäjä omaehtoisesti pystyy uudistamaan talouttaan - tai sen kehitys jää alisteiseksi Kiinan entistä vahvemmalle osallistumiselle Venäjän markkinaan. Todennäköisin skenaario on edellä mainittujen yhdistelmä, joka johtaa Venäjän kasvavaan riippuvuuteen Kiinasta.
Vaikka uutta Pietaria tai Katariinaa ei ole näkösällä, ovat Venäjän tapahtumat historian saatossa usein kehittyneet niin, että kaikkein synkimpien terroriaikojen tai sekasorron "smutnaja vremjan" jälkeen on tullut valistuneempia kausia. Vladimir Putinin valtaannousu oli momentum, jonka Venäjä - tai pikemmin hän itse - hukkasi.
6. Sukupolvinäkökulma on julkisessa keskustelussa lähes tyystin unohdettu. Itsellänikin se on vasta sijalla kuusi.
Usein olen kuullut todettavan, "ettei Moskovan hipstereistä ole vallankumouksen tekijöiksi". Tällöin unohdetaan, että vanhojen neuvostoaikaan syntyneiden ikäluokkien kuolema tapahtuu luonnonlain varmuudella. Yhteiskunnallinen muutos alkaa usein yliopistoilta.
Kannattaa kuunnella Neuvostoliiton jälkeen syntyneiden ikäluokkien ajattelua. He eivät ole yhtenäinen joukko, mutta he ovat kasvaneet maailmaan, jossa vallitsee markkinatalous, ja jossa etsivä löytää informaatiota. Tämän ikäluokan elämäntapa on toinen kuin heitä edeltäneiden sovietnikkien niin Venäjällä kuin Valko-Venäjälläkin.
Kyse on siitä, saavatko he mahdollisuutensa.
Kuvassa Moskovan Kazanin rautatieaseman business-aulaa.
Imperiaalinen historia on Venäjällä läsnä, kuten se on kaikissa nykyisissä ja entisissä suurvalloissakin. Riippumatta siitä, kuka Venäjää hallitsee, tämä perinne ei katoa.
