Toiseuden filosofisen käsitteen luojana viitataan usein Hegeliin, jonka mukaan käsitys itsestä (minä-käsitys) edellyttää näkemystä itsestä erillisenä toisista.
Toiseuteen viitataan myös yhteiskunnallisena ja kulttuurisena käsitteenä, jossa oma kansa tai muu sosiaalinen tai yhteiskunnallinen ryhmä nähdään omana ja erillisenä (tai erilaisena) toisista. Toiseuttaminen luo pohjan syrjinnälle ja vainolle vähentämällä empatiaa ja estämällä dialogia.
FT Outi Karemaa kirjoittaa
väitöskirjassaan toiseudesta:
”Eurooppalaisten rotuennakkoluulojen historiassa keskeistä on ollut ajatus Toisesta, joka on Itsen vastakohta, eräänlainen vääristynyt peilikuva. Toinen on aina kuvattu jollakin tavoin vastenmieliseksi, epänormaaliksi ja sivistymättömäksi, jotta sen avulla olisi helpompi määritellä Itsen normaalius ja sivistyneisyys.
Stereotyyppinen ja jopa rasistinen erottelu on yleinen kansallisen identiteetin rakentamisen mekanismi, etenkin vastaitsenäistyneissä maissa. Toiseuden luomisen tyypillisiä vaiheita ovat Toisen leimaaminen viholliseksi, vihollisleiman oikeuttaminen ja Toisen mytologisointi esimerkiksi kansakunnan periviholliseksi.
Tällaisessa nationalistisessa prosessissa tietty yhteinen kansakunnan identiteetti, tietyt viholliskuvat ja ideologiat juurtuvat yleiseen tietoisuuteen. Juurruttaminen ei aina tapahdu itsestään, vaan hyvin usein Toisesta tehdään vihollinen propagandan avulla. Kansallisten stereotypioiden ja Toiseuden tahallista luomista voidaan havaita etenkin kriisiaikoina, jolloin oma identiteetti kaipaa vahvistusta.”
Seuraavassa käsittelen kolmea ajallista kerrostumaa: venäjän pelon varhaisempaa määrittelyä, ajallisesti lyhytkestoisempaa suomalaista ryssävihaa sekä viimeiseksi vanhan termin "russofobia" uutta propagandistista käyttöä nyky-Venäjällä.
Euroopan ja Venäjän erillisyys sekä rajamaiden konfliktit
Venäjän erottautumisella ns. lännestä on syvät juuret. Kiovan Rus oli professori Jukka Korpelan termiä käyttäen eurooppalainen suurvalta, mutta sen rinnalta nouseva Moskovan suuriruhtinaskunta ei enää sellainen ollut.
Suomen alueella käytiin lukuisia konflikteja Novgorodin kanssa, mutta Moskovaan verrattuna sekä Novgorod että Pihkova olivat suhteellisen ”länsimaisia”. Kauppaa käytiin erityisesti Hansan välityksellä, ja molemmissa kaupungeissa oli mm. hansakonttorit.
Vuonna 1042 Novgorodin ruhtinas Vladimir Jaroslavits teki ensimmäisen historiallisissa lähteissä mainitun sotaretken Suomeen. Novgorodin kronikat, Sofian kronikka ja Novgorodin ns. tuohikirjeet mainitsevat Pähinkänsääran rauhaan v. 1323 mennessä yli 30 sotaretkeä tai konfliktia nykyisen Suomen alueella.
Moskova kukisti Novgorodin v. 1478 ja otti haltuunsa sen kauppareitit. Jo sitä ennen vanha Bysantti oli hävinnyt turkkilaisten valloitettua Konstantinopolin v. 1453.
1400-luvulta lähtien vahvistunut ja mongolivallan karistava Moskovan Venäjä kietoutui oman ortodoksisen uskonsa ympärille. Päinvastoin kuin latinalaisessa maailmassa, valtion ja alttarin liitosta muodostui pysyvä olotila. Usko oli ”oikeauskoisuutta”, erotukseksi muukalaisista. Venäjästä kehittyi Länsi-Euroopan näkökulmasta outo ja jopa mystinen valtakunta, josta harvat tiesivät juuri mitään.
Sodat ja konfliktit nykyisen Suomen alueella jatkuivat vanhaan tapaan Moskovan kaudella. Vuosina 1495-97 koettiin ns. Vanha viha, eli Suomen hävitys Venäjän ensimmäisen suuriruhtinaan Iivana III:n toimesta. Tapahtumiin liittyivät myös Viipurin linnan ja Olavinlinnan piiritys sekä Viipurin pamaus v. 1495.
Iivana Julman ns. Suuressa Venäjän sodassa (1570 – 1595) lähettämä hyökkäysosasto sen sijaan torjuttiin. Myöhemmin Ruotsin 25 vuotinen sota Venäjää vastaan päättyi v. 1595 Täyssinän rauhaan. Sodan suomalaiset muistavat Pitkävihan aikana.
Länsi-eurooppalaisia kuvauksia aiemmin suljetulta Venäjältä alkoi kirjallisessa muodossa esiintyä 1500- ja 1600-luvuilla. Vielä tuohon aikaan Venäjä oli paikallinen mahti, joka ei mm. meriväylien puutteen takia juurikaan muodostanut uhkaa tai vastinparia ajan eurooppalaisille valloille.
Poikkeus oli lähinnä Ruotsi, joka oli saanut kokea uuden Venäjän ekspansion synnyttämiä sotia. Ne lainehtivat puoleen ja toiseen, riippuen siitä, kuka kulloinkin sattui olemaan vahvemmilla. Esimerkiksi 1600-luvulla ns. Venäjän sekasorron aikana (smutnaja vremja) Jacob de la Gardien joukot miehittivät Novgorodia ja Moskovaa. Sota päättyi Stolbovan rauhaan v. 1617.
Tilanne koko Euroopassa ja erityisesti Itämerellä muuttui oleellisesti Pietari Suuren valtakaudella. Pietari I oli henkilökohtaisesti johtanut valloitusretkiä mm. Viipurin valloituksessa v. 1710 sekä Helsingin valloituksessa ja polttamisessa v. 1713. Suuressa pohjan sodassa Venäjä miehitti Suomea vuosina 1713–1721. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta myöhemmin historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika.
Pietari Suuren aikakausi ja modernisointi teki Venäjästä uudella tavalla eurooppalaisen uhan. Hänen nimiinsä liittyy myös propagandistinen ns. ”Pietari Suuren testamentti”. Sillä pyrittiin osoittamaan, että Venäjän politiikka tähtäsi läntisen Euroopan valloittamiseen tai alistamiseen. Testamentin oli tarkoitus kuvata Pietari Suuren poliittisen ohjelman oletettua toteutumatonta osaa, jonka pohjana oli kyltymätön laajentumispyrkimys.
Testamentissa kerrotaan Venäjän tavoitteiksi sotaisa laajentuminen, Euroopan hallitseminen ja levittäytyminen Lähi-itään. Se sisältää neljäntoista kohdan luettelon ohjeista Venäjän tuleville vallanpitäjille. Ohjeissa kehotetaan muun muassa ylläpitämään jatkuvaa sotatilaa, kehittämään Venäjän merivaltaa ja sekaantumaan Euroopan maiden asioihin sekä aiheuttamaan hajaannusta niiden välille ja sisälle. Tavoitteeksi oli asetettu myös Persian valtakunnan kukistaminen ja eteneminen kohti Intiaa.
Vuonna 1725 kuollut Pietari Suuri ei todellisuudessa jättänyt jälkeensä mitään testamenttia. Valetestamentti julkaistiin Ranskassa vuonna 1836, mutta sen pohjana oli De la politique et des progrès de la puissance russe (”Venäjän politiikasta ja sen mahdin kasvusta”) -niminen kirja, joka oli ilmestynyt Pariisissa vuonna 1812, sopivasti juuri ennen Napoleonin Venäjän-sotaretkeä.
Sodat Suomen maaperällä jatkuivat Pietarin valtakauden jälkeen, vaikka Ruotsin suurvalta-asema oli jo mennyttä. Ruotsin epäonnistunut revanssi eli ns. Hattujen sota (1741-43) päättyi Lappeenrannan taistelun tappioon ja Suomen miehitykseen, jota muistetaan Pikkuvihan aikana. 1788 – 1790 Kustaa III käynnisti uuden sotaretken, joka päättyi Värälän rauhaan.
Hattujen sodan aikana Venäjän keisarinna Elisabet kehotti suomalaisia irtautumaan Ruotsista. Kustaa III:n sodan aikana syntyi Anjalan liitto, jonka upseerit kävivät venäläisten kanssa neuvotteluita, joissa yksi juonne oli Suomen itsenäinen asema.
Venäjän keisarinna Katariina II:n aikakaudella (1762 – 1796) käsitys Venäjästä läntisessä Euroopassa liudentui, jolloin monet kiinnostuneina seurasivat, voitaisiinko Venäjälle rakentaa raa’an ja barbaarisen yhteiskunnan sijaan yksinvaltaisen tahdon ja filosofisen järjen synnyttämä uudenlainen yhteiskunta. Tavoitteet kuitenkin jäivät paperille venäläistä sanontaa mukaillen: ”paperi on paperi, mutta käytäntö on käytäntö”. Päinvastoin Venäjästä muodostui Ranskan vallankumouksen ja sen vapausaatteiden leppymättömin vastustaja.
Russofobian käsitteen synty
Professori Timo Vihavaisen mukaan diplomaatti, runoilija ja filosofi Fjodor Tjuttsev käytti ensimmäisenä russofobia-termiä. Hän ei ollut slavofiili, vaan Venäjän imperiumin kannattaja, jonka mielestä russofobian syyt olivat luonnolliset: rapistuva länsi ei voinut tai halunnut ymmärtää kehittyvää venäläistä kulttuuria, joka oli tulossa sen tilalle.
Sanakirjoissa termi
russofobia esiintyi seuraavan kerran 1930-luvulta 1950-luvuille, eli Stalinin
kaudella. 1960-luvulta lähtien Neuvostoliiton romahdukseen saakka se kuitenkin
puuttui sanakirjoista. Yhtenä syynä saattoi olla termin korvautuminen meillekin
tutulla ”neuvostovastaisudella”.
1800-luvun alkupuolella venäläisiin ja Venäjään Länsi-Euroopassa kohdistuva epäluulo oli laajalle levinnyttä. Venäjän kasvavaa mahtia kommentoi mm. Napoleon.
Venäläisessä 1800-luvun imperialistisessa ajattelussa ylpeily venäläisen kulttuurin ylemmyydellä selitti venäläisvastaisuuden reaktioksi, jonka perusta oli lännen oma alemmuudentunto.
Napoleonin sotien aikakaudella – kuten Tolstoi hyvin suurteoksessaan Sota ja rauha kuvaa – venäläiset näkivät itsensä järjestyksen ja eurooppalaisen sivilisaation pelastajina, koska heidän panoksensa oli keskeinen aikakauden paholaisen, Bonaparten, kukistamisessa (sama näkökulma Neuvostoliitolla oli myöhemmin Adolf Hitlerin tappioon toisessa maailmansodassa).
Edistyksellisessä eurooppalaisessa ajattelussa Venäjä näyttäytyi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kuitenkin päin vastoin konservatiivisena ja taantumuksellisena. Esimerkiksi Friedrich Engelsin mukaan Venäjä oli eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, jonka Saksan asioihin sekaantuminen oli ollut suoranainen prioriteetti.
Myös Karl Marxin sympatiat olivat venäläisten kumouksellisten liikkeiden puolella. Napoleon oli Marxin mukaan ollut Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta tämä oli sortunut pitkään Venäjän sotaretkeen sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot edistyksellisemmiksi.
Seuraava historiallis-kulttuurinen kerrostuma Venäjästä syntyi lokakuun vallankumouksen (1917) jälkeisenä aikana. Vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliiton aikakausi rakentui aiemman Venäjä-kuvan päälle, eikä se ollut omiaan vähentämään toiseuden kokemusta puolin ja toisin. Oma lukunsa, johon en tässä kirjoituksessa mene syvällisemmin, oli saksalainen 1900-luvun alun rotuoppiin liitetty russofobia. Aikakautta Lokakuun vallankumouksesta kylmän sodan päättymiseen voidaan läntisestä näkökulmasta kuitenkin tarkastella yhtenä kerrostumana - omana kautenaan Venäjän historiassa.
"Neuvostovastaisuutta" käytettiin Neuvostoliitossa propagandan lähteenä. Termi korvasi "russofobian" toisen maailmansodan jälkeisenä kylmän sodan aikakautena.
Nuoren kansallisvaltion syntyhetken Toiseus: ryssäviha Suomessa
Termi ”ryssä” on vanhempaa perua kuin siihen ns. ryssävihan kaudella 1920 – 1945 liitetty rodullisen ja kulttuurisen alempiarvoisuuden ajatus. Aiemmin ”ryssällä” voitiin tarkoittaa ortodoksiuskoista henkilöä ja esim. idästä tulleita kiertäviä kaupustelijoita, ns. laukkuryssiä. Rodultaan tai heimoltaan kyse oli lähinnä itä-karjalaisista.
Ennen itsenäistymistä ihmisten sosiaaliset yhteisöt muodostuivat kylä- ja pitäjäyhteisöittäin. Heidän rinnallaan ”muiksi” nähtiin toispitäjäläiset ja vierasheimoiset, mutta kokonaisten kansojen tasolla ei erotteluita kyetty tekemään, ennen kuin koululaitos oli opettanut suomalaisille oletetuista kansojen välisistä eroista. Tähän aikaan ”omat” olivat omaan uskontokuntaan tai esim. saman hallitsijan alamaisiin kuuluvat ihmiset.
Suomi ja Neuvostoliitto olivat syntyjään saman historiallisen tilanteen, Venäjän vallankumouksen, mahdollistamia. Toisen maailmansodan jälkeen ryssävihasta jouduttiin ns. yleisistä syistä siivoamaan ainakin julkisesti pois rodullinen ja laajemmin kulttuurinen ulottuvuus, ja ilmiö muuttui selkeämmin poliittisen kommunismin vastustamiseksi.
Professori Matti Klinge määritti suomalaisen ryssävihan käsitykseksi siitä, että suomalaisten ja venäläisten välillä olisi luonnollista, olosuhteista suoraan johtuvaa vastakohtaisuutta, jonka mukaan nämä kansat tunnepohjaisesti (ei siis järkisyistä) vihaavat toisiaan. Tämän määritelmän mukaan ryssäviha olisi ikivanhaa, ja liittyisi venäläisten kansallisiin ja rodullisiin ominaisuuksiin: pyrkimykseen levittäytyä ja näin ollen muodostaa eksistentiaalinen uhka suomalaisille.
Klingen mukaan venäläisvastaisuus ei Suomessa ollut yhtä vanhaa kuin esim. Saksassa tai Ruotsissa. Suomeen vahva venäläisvastaisuus tuotiin heti itsenäistymisen jälkeen ja erityisesti 1920-luvulla. Ns. sortokausien aikana vihattiin kylläkin venäläistä byrokratiaa sekä itsevaltaista järjestelmää, mutta ei venäläisiä kansana ja yksilöinä, kuten oli asian laita Suomen itsenäistymisen jälkeisessä kansallisen oikeiston ajattelussa.
Matti Klingen ajattelussa vuosisataista ryssävihan perinnettä Suomessa ei kuitenkaan ollut, vaan kyse oli suhteellisen pienen akateemisen piirin – ylioppilasnuorison - projektista. Se syntyi vuoden 1918 sisällissodan jälkeen palvelemaan uuden nousevan sukupolven ja valkoisen Suomen tarkoitusperiä. Punaisten suoranaista tuomitsemista ei enää sodan jälkeen pidetty suotavana tulevaisuuden kannalta, vaan pyrittiin selittämään, että ”punaisuus” (sosialismi ja kommunismi) oli venäläisyyttä. Esimerkiksi AKS:n piirissä toimineet nuoret kasvoivat myöhemmin moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, jolloin he vaikuttivat yhteiskunnan perinteisten rakenteiden kautta.
Sen sijaan professori Timo Vihvainen muistuttaa, että termiä ”rysshat” käytettiin jo 1800-luvun alussa, Suomen sodan aikana, jolloin puhuttiin Savon prikaatin miehistä, jotka olivat perineet rykmentinpastori Carl Johan Holmin mukaan ryssävihan jo äidinmaidossa. Vihavainen on käsitellyt russofobian juuria teoksissaan ja mm. tässä blogissa. Hän kuvaa hyvin, kuinka 1800-luvun autonomian aikana suomalais-venäläiset suhteet olivat pääosin hyvät, mutteivät mitenkään läheiset.
FT Outi Karemaa osoittaa väitöstutkimuksessaan todeksi Matti Klingen aiemmin esittämän arvion, ettei varsinaista rodullista venäläisvastaisuutta Suomessa sittenkään esiintynyt kovin paljoa ennen itsenäisyyteen johtaneita tapahtumia. Esim. maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen ei ollut merkkiäkään etnisestä vihasta, vaikka venäläisten sotilaiden yltyvä kurittomuus herättikin yleistä närkästystä.
Venäläisten kuvaaminen barbaarisina, jota tuolloin valkoisten aktivistien piirissä alettiin vauhdittaa, palveli myös valkoisen Suomen omia poliittisia ja sotilaallisia pyrkimyksiä: esim. Pohjanmaalla lähdettiin sotaan nimenomaan venäläisiä vastaan. Sodan aikana eikä sen jälkeenkään ei Suomen johtavissa piireissä päässyt vallalle ajatus, että sisällissodan syynä olisivat olleet esim. taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet.
Asenteet venäläisiä kohtaan koventuivat erityisesti jääkärien paluun jälkeen, jota Karemaa selittää osittain sillä, että näihin oli Saksassa tarttunut tuliaisiksi ripaus germaanista rotufilosofiaa. Poliittisen oikeiston ja Maalaisliiton kannoissa ei enää eroteltu toisistaan ”hyviä” tai ”pahoja” venäläisiä, vaan kaikista venäläisistä tehtiin pahoja.
Akateemisen Karjala-Seuran eli AKS:n retoriikassa ryssäviha taas palveli samoja tarkoitusperiä kuin nykyinen ”maahanmuuttokriittisyys”: halua saada yhdistettyä mahdollisimman suuri joukko omien poliittisten tarkoitusperien taakse yksinkertaisella sanomalla. Tässä venäläisvastaisuudessa oli myös selkeitä sukupolvikapinan piirteitä. Venäläisistä tehtiin pysyvästi Toiseuden edustajia.
Russofobian nostaminen nykyisen venäläisen propagandan keskiöön
Aiemmin kuvattu osoittaa sen, että käsitteiden historia on kerrostunutta. Toiseutta on käytetty propagandistisessa tarkoituksessa - ja samat käsitteet on määritetty eri tavoin käyttäjästä riippuen.
Länsi-eurooppalaisessa kontekstissa russofobia-termiä siis alettiin käyttää 1830 ja 1840-luvulla. Tuolloin esim. brittiläinen The Colonial Magazine and Commercial-maritime Journal kirjoitti:
“A few years since, the British nation seemed to be attacked by a kind of Russophobia; the Cossacks of the Don, like the Scythians and Vandals of old, were to overrun Europe, and the tide of civilization was to be rolled back by of a flood of barbarism, which would overspread Europe, and renew the dark ages. Russian diplomacy was, of course, sedulous to encourage this feeling.”
On mahdollista, että termi olisi alun perin kulkeutunut Iso-Britanniaan Ranskasta, jossa oli kärsitty Napoleonin sotien jälkeisestä venäläismiehityksestä.
Napoleonin sotien jälkeen järjestetty Wienin kongressi (1814-1815) palautti kuitenkin Eurooppaan konservatiivisen järjestyksen, jonka vasta nationalismin nousu ja ensimmäinen maailmansota rikkoi. Tämän konservatiivisuuden arkkitoimija oli Venäjä, josta muodostui modernin nationalismin kritiikin taantumuksellinen kohde. Lännessä Venäjän luontaisiksi selitetyt ominaispiirteet (uskonto, valtiojärjestelmä, kulttuuri ja traditiot) on nähty kehityksen jarruina.
Venäläisessä ajattelussa russofobialla oli kuitenkin alusta lähtien oma määritelmänsä. Se määritettiin seuraukseksi Venäjän ja lännen perustavanlaatuisiksi nähdyistä kulttuurisista ja uskonnollisista eroista. Venäläinen näkökulma russofobiaan on läntisen peilikuva. Sillä on oikeutettu maan yhteiskuntamallia, kulttuurisia erityispiirteitä ja konkreettisesti politiikkaa.
Lännen kritiikki venäläistä konservatismia vastaan on siis käännetty hyökkäykseksi Venäjän ominaisluonnetta vastaan. Näin russofobian käsite on palvellut ennen kaikkea Venäjän valtion sisäistä propagandaa, ja vasta toissijaisesti sillä on pyritty vaikuttamaan Venäjän mahdollisiin tukijoihin maan rajojen ulkopuolella.
Venäläiset yhdistävät oman identiteettinsä kulttuuriin tai elämäntapaan, jota valtio varjelee. Lojaliteetti ei liity niinkään hallitsijoihin: tsaareja tulee ja menee, vaikka heistä vanhimpien uskottiin saavansa valtaoikeudet jumalalta itseltään.
Nykyinen vallan vertikaali tai kleptokraattinen valtiojärjestelmä ei ole keskinäisen luottamuksen rakenne. Sen sijaan käsitys venäläisestä kulttuuripiiristä, ortodoksisesta uskonnosta, historiasta ja venäjän kielestä pitää yhteisöä koossa. Tämän kulttuurisen ymmärryksen hallinta on massojen hallintaa, ja siis keskeinen osa eliitin ideologista toimintakenttää: "me" ja "muut". Vapaata mediaa ei juuri ole, historiaa uudelleenkirjoitetaan, kouluopetusta muokataan ja perustetaan isänmaallisia järjestöjä.
Mafiavaltion nykytodellisuudessa russofobiasta on tullut erityisen käyttökelpoinen propagandan käsite, koska sillä kyetään kääntämään kritiikki Venäjän kleptokraattisia hallitsijoita ja heidän toimiaan kohtaan hyökkäykseksi venäläistä kulttuuria ja elämäntapaa vastaan- siis olemassaoloon liittyväksi uhaksi.
The Moscow Times on julkaissut hyvän artikkelin siitä, kuinka ”läntisen russofobian” käsite alkoi palata venäläiseen poliittiseen ja propagandistiseen diskurssiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuten aiemmin on kuvattu, ei käsite koskaan ollut kadonnut, mutta Vladimir Putinin hallinnon kaudella (v. 2000-) siitä hiljalleen tuli yksi venäläisen sisäisen ja ulkoisen propagandan kulmakivistä.
Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä russofobian käsitettä ei aktiivisesti propagandassa käytetty. Venäjän uusi aggressiivinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka haki tuolloin vielä konkreettista muotoaan. Käsiteltäessä Baltian maiden venäläisvähemmistön kysymyksiä russofobiaan saatettiin viitata, mutta vasta Ukrainan sodan alkupiste v. 2014 teki käsitteestä uudelleen käyttökelpoisen.
Russofobian käyttöä Venäjän sisäisessä retoriikassa avaa erinomaisesti puolalainen julkaisu "Russophobia in the Kremilin’s Strategy. A Weapon of Mass Destruction". Tähän julkaisuun kannattaa russofobian nykyisestä propagandakäytöstä kiinnostuneiden tutustua. Julkaisija on Varsovassa toimiva, vuonna 1990 perustettu ja Puolan valtion rahoittama OSW (Centre for Eastern Studies).