Venäjän ja Euraasian tutkija Mark Voyger on kuvannut Venäjän hybridisodankäynnin doktriinin nykytilaa yo. kuvassa näkyvällä kaaviolla.
Hybridisodankäynnin tarkoitus on mm. sekoittaa, tuottaa hämmennystä sekä vaikuttaa kohteeseensa erilaisilla metodeilla, joita kohde - yleensä kansallisvaltio tai sen asukkaat - ei tunnista toimintaa valtiojohtoiseksi. Toiminta hyödyntää perinteisen sodan ja rauhan välistä tilaa, eivätkä tekijät tai tilaajat yleensä joudu teoistaan vastuuseen.
Hybridisodankäynnin tarkoitus on myös ylläpitää jatkuvaa uhkaa ja pelkoa, jolloin tässä tapauksessa Venäjän vastapuoli reagoi sen valtapyrkimyksiin vaisusti.
Suomessa sijaitsee Euroopan hybridiuhkien keskus (CoE): https://www.hybridcoe.fi/ Hybridisodankäynnin todellisuus on huomioitu myös Suomen kokonaisturvallisuusstrategiassa: https://turvallisuuskomitea.fi/kokonaisturvallisuus/
Lännessä on herätty hitaasti siihen, että Venäjän toiminta noudattaa valtiojohtoista ja laajaa hybridisodankäynnin doktriinia. Kyse ei ole yksittäisistä "kiusanteoista", vaan Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan kiinteästä osasta.
Doktriinilla ei vanhan hybridisodan oppien tapaan ainoastaan valmistella tulevaa mahdollista taistelukenttää, vaan kyse on normaalista toiminnasta Venäjän etujen vahvistamiseksi, ja sitä tehdään pitkäjänteisesti ja monipuolisilla tavoilla.
****
Venäjän nykyinen toimintaoppi ei ole syntynyt tyhjästä, vaan nykyään noudattavan ajattelutavan muotoilu alkoi pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Nykyinen ns. Gerasimovin oppi (2013-) perustuu tätä edeltäneen Jevgeni Primakovin (1929 - 2015) nimeä kantavaan doktriiniin.
Doktriinien nimeäminen henkilöiden mukaan ei ole venäläisiltä peräisin, vaan lännen tutkijoiden pyrkimys kuvata kulloinkin voimassa olevia toimintatapoja. Gerasimovin opin nimesi professori ja Venäjän tutkija Mark Galeotti.
1900-luvun oppi puolestaan perustuu sitä edeltävään neuvostoaikaiseen ajatteluun; kuitenkin ajantasaistettuna aikakauden yksinapaiseen maailmaan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen tilaan sekä huvenneisiin voimavaroihin.
Jevgeni Primakov nousi Venäjän ulkoministeriksi Viktor Tsernomyrdinin jälkeen tammikuussa 1996. Primakovin johdolla Venäjän ulkopoliittinen asema muotoiltiin uudestaan kahdeksi vuosikymmeneksi seuraavalla tavalla:
1. Venäjä on kansainvälisessä politiikassa välttämätön ja itsenäinen toimija.
2. Visio moninapaisesta maailmasta, joka perustuu useiden suurvaltojen "konsertille".
3. Venäjän etupiirioikeus entisen Neuvostoliiton alueeseen nähden sekä Euraasian integraation aloittaminen ja syventäminen.
4. NATOn laajentumisen vastustaminen.
5. Yhteistyö Kiinan kanssa.
*****
Venäjän nykyinen ulkopolitiikka on jatkoa pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneelle doktriinille, mutta sen kyvyt toteuttaa tätä politiikkaa hybridisodankäynnin keinoin on rakennettu Vladimir Putinin kaudella (2000-). Tietoteknologian kehitys lisäsi merkittävästi keinovalikoimaa, ja työhön ohjattiin moninkertaiset resurssit.
Valeri Gerasimov esitteli näitä ajatuksia puheessaan vuonna 2013 sekä artikkelissaan Voenno-Promislennyi Kurier (Bоенно-промышленный курьер) -julkaisussa, jossa hän korosti, että nykyajan konfliktit eivät rajoitu perinteisiin sotatoimiin, vaan niissä käytetään monia erilaisia keinoja, kuten taloudellista painostusta, kyberhyökkäyksiä ja informaatiosotaa. Artikkeli oli Gerasimovin Venäjän sotatieteen akatemiassa pitämän puheen transkriptio.
Gerasimovin oppi perustuu kolmeen prinsiippiin:
1. Hybridisodankäynti liittyy kaikkien valtiotoimijoiden tekemään työhön (vrt. Suomen kokonaisturvallisuusstrategia).
2. Pehmeän ja kovan voimankäytön fuusio eri toimialoilla ja toiminnan alustoilla.
3. Perinteisen sodan ja rauhantilan väliset rajat ylittävän jatkuvan konfliktin ylläpitäminen.
Antero Holmila ja Martti J. Kari kuvaavat Gerasimovin opin eri vaiheita teoksessa "Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii" seuraavasti:
"Valmisteluvaihe ... voi kestää vuosia ja se toteutetaan syvän rauhantilan vallitessa. Vaihe voi johtaa tavoiteltuun päämäärään, mutta se luo myös pohjaa seuraaville vaiheille. Tämä valmisteluvaihe on kriittinen koko operaation onnistumisen kannalta.
Hyökkääjän tavoitteena on toimia niin, että valmisteluvaiheen toiminnat eivät häiritse kohdevaltion normaaleja rutiineja eivätkä maan poliittinen johto tai kansalaiset huomaa mitään outoa. Samalla totutetaan kohdemaata siihen, että mahdollisesti havaitut toimenpiteet ovat ikään kuin uutta normaalia tilannetta.
Gerasimovin mukaan jo tässä vaiheessa voidaan käyttää suoraa informaatiovaikuttamista ja väestön protestipotentiaalia kohdeyhteiskunnan epävakauttamiseksi.
Toisessa vaiheessa, josta Gerasimov käyttää nimitystä ”eskalaatio”, informaatiovaikuttaminen ja kohdemaassa olevan poliittisen opposition tukeminen jatkuvat. Talouspakotteilla ja diplomaattisten yhteyksien katkaisulla luodaan painetta kohteena olevaa valtiota vastaan.
Eskalaatiovaiheessa kohdemaahan luodaan suoraa sotilaallista uhkaa esimerkiksi järjestämällä suuria sotaharjoituksia rajojen läheisyydessä, loukkaamalla alueellista koskemattomuutta ilma- tai merivoimilla tai kybertoimintaympäristössä.
Tässä vaiheessa poliittiset päättäjät ja suuri yleisö tulevat tietoiseksi kriisin olemassaolosta.
Mikäli kohdevaltio ei taivu painostukseen, konflikti siirtyy suoran sotilaallisen uhan kynnyksen yli kolmanteen vaiheeseen. Viimeistään kriisin kolmannessa eli konfliktivaiheessa hyökkääjä aloittaa poliittisen ja diplomaattisen painostuksen, jota se tukee asevoimien strategisella ryhmittämisellä.
Tämä tarkoittaa tyypillisesti huomattavien asevoimien ryhmittämistä kohdevaltion välittömään läheisyyteen joko suoraan tai venäläisille tyypilliseen tapaan sotaharjoitusten kautta.
Kohdemaahan luodun opposition toimintaa aktivoidaan edelleen, ja kohdemaan kansalaisia pyritään polarisoimaan ja sen puolustuskykyä ja kansalaisten uskoa johtajiinsa heikentämään.
Doktriinissaan Gerasimov puhuu sisäisen opposition käytöstä pysyvästi vastustajan alueella toimivana rintamana. Tähän voi liittyä vaihtoehtoisen, kohdemaan poliittista johtoa vastustavan hallituksen muodostaminen Venäjällä.
Jo tässä vaiheessa voidaan toteuttaa erikoisjoukkojen operaatiota. Vaihtoehtoisesti asevoimia voidaan käyttää kohteen voimankäyttökynnyksen alapuolella tiedusteluun tai tuholaistoiminnan valmisteluihin siten, että sen tunnistaminen on vaikeaa ellei mahdotonta.
Neljännessä vaiheessa, varsinaisessa kriisivaiheessa, oppositiota tuetaan entistä voimakkaammin ja sitä pyritään aktivoimaan. Lopullisena tavoitteena on saada kaadettua kohdemaan hallinto ilman, että Venäjä joutuisi käyttämään asevoimiaan konfliktin ratkaisemiseksi. Informaatiovaikuttamista lisätään edelleen, ja propaganda kohdemaan hallintoa ja asevoimia kohtaan saa yhä räikeämpiä piirteitä.
Viidennessä vaiheessa asevoimat käynnistävät sotilasoperaatiot, joissa hyökkääjän kansallisuutta ei enää pyritä salaamaan. Sotilasoperaatiot antavat kohdemaalle oikeuden ja mahdollisuuden vastata voimankäyttöön. Osa hyökkääjän taloudesta siirretään sodanajan tuotantoon.
Kuudennessa vaiheessa sotatoimien puhjettua pyritään rajoittamaan sotatoimet tietylle alueelle tai tietyille sodankäynnin aloille. Tähän voi liittyä esimerkiksi pidättäytyminen joukkotuhoaseiden käytöstä, poliittisen ratkaisun hakeminen kriisiin ja mahdollisesti kohdevaltion poliittisen johdon vaihtaminen. Kun asetetut tavoitteet on saavutettu, lähdetään palauttamaan rauhantilaa laajalla toimenpidepaletilla."
*****
