"Kohtalo antaa valtakuntia orjille, tuo voittoja vangeille. Tällainen onnekas mies on kuitenkin harvinaisempi kuin valkoinen varis".
- Decimus Iunus Iuvenalis, roomalainen satiirikko (n. 60 - 135 jaa)
Latinan kielen sanonta "valkoinen varis" (ven. белая ворона) siirtyi venäjän kieleen tarkoittamaan henkilöä, joka on erilainen. Termin suomenkielinen vastine ei ole aivan sama kuin "musta lammas", vaan venäläinen termi tarkoittaa ennemminkin ulkopuolista tai tarkkailijaa.
Tämän blogin osoitteeksi valkoinenvaris.blogspot.com sopii oikein hyvin. Venäjä on eri tavoin kulkenut mukana elämäni eri vaiheissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen ollut tarkkailija, joka on antropologisesti osallistunut, lukenut ja havainnoinut. Olen arvioinut Venäjän tapahtumia sen omasta kulttuurista, historiasta ja motiiveista käsin, mutta kuitenkin länsimaista tieteellistä katsantokantaa noudattaen.
Kiinnostukseni itänaapuriin alkoi Neuvostoliiton loppuvuosina perestroikan seuraamisella (Mihail Gorbatsovin tapasin tosin vasta 2000-luvulla). Helsingin yliopistossa historian pääaineopiskelijana opintoihin tarttui Venäjän - Neuvostoliiton tutkimus. Tuolloin 1990-luvun alussa alkoivat myös venäjän kielen opinnot, jotka kylläkin syvenivät vasta 2010-luvulta eteenpäin.
Vastasin kymmenisen vuotta SDP:n käytännön suhteista Venäjään - so. Venäjän ns. viralliseen oppositioon. 2010-luvun vaihteen molemmin puolin elettiin aikaa, jolloin Vladimir Putinin hallinto rakensi "ohjattua demokratiaa", joka on myöhemmin muuttunut nykyiseksi kleptokraattiseksi autokratiaksi.
Nykyinen vaihe ei ole Venäjän historian jatkumon päätös, eikä nykyisessä vaiheessa - menneisyys ja venäläisen yhteiskunnan sosiologia huomioiden - ole mitään kovin kummallista. Kehitys saattaa kummastuttaa, koska moni arveli Venäjän kehittyvän, kuten omasta näkökulmastaan tahtoi (vahvistusharha). Tai: kuten Venäjän valtaapitävät halusivat, että kehitys lännessä tulkittaisiin. Hyviä pyrkimyksiä pitää tukea. Itsekin omalla toiminnallani tuin demokratiaan pyrkiviä voimia. Ne eivät ole Venäjältä mihinkään kadonneet, mutta tällä hetkellä ovat maan sisällä pääosin hiljaa.
Tämän blogin otsikko kertoo sen, että kyse on Venäjästä. Lännessä tapanamme on projisoida Venäjään omasta toimintaympäristöstämme ja historiastamme kumpuavia näkemyksiä. Venäjä ei kuitenkaan ole demokraattinen valtio, eikä siitä meidän elinaikanamme todennäköisesti sellaista tule. Venäläistä yhteiskuntaa ylläpitävät rakenteet ja ihmisten väliset suhteet sekä näkemys maailmasta poikkeaa suuresti esim. länsi-eurooppalaisesta ajattelusta. Venäjä on mosaiikki: ei ole helppoa totuutta tästä monikansallisesta ja -kulttuurisesta maasta, jossa vallan vertikaalin sivustoissa ja reunustoissa tapahtuu paljon sellaista, jota ei läntisen tiedonvälityksen kautta näe.
Venäjä on laaja maa, jonka asukkaista 85 %:lla ei ole ulkomaan passia, jotka eivät ole koskaan käyneet maansa rajojen ulkopuolella, ja joiden elämän puitteet ovat vaatimattomat. Nostalgisoitu käsitys Venäjästä on toinen; kulttuurin ja sivistyksen Venäjä. Kaupungeissa tavataan vauraampaa ja kielitaitoisempaa väkeä, joihin olemme projisoineet toiveita edistyksestä. Oma kokemukseni yhdistää suurkaupungit ja Nikolai Gogolin Kuolleiden sielujen (Мёртвые души, 1842) Venäjän. Yhä tänäänkin kollegineuvos Tsitsikovit koettavat hyödyntää maan monia mahdollisuuksia, ja sivistymättömät moukat ja houkat elävät heidän rinnallaan elämäänsä kuka mitenkin.
Venäjän lännettymisestä. Sitähän Venäjän historia on ollut: tasapainoilua idän ja lännen välillä, aromaan laajojen tasankojen kautta tulevia valloituksia peläten ja omaa erityisyyttä korostaen.
Blogin aloituskuva, jonka otin 2010-luvun lopulla, on Vladivostokissa sijatitseva Russkij most (Русский мост) eli Venäjän silta. Silta yhdistää Russkijn saaren ja Muravjov-Amurskin niemimaan kaupunginosat Itä-Bosporinsalmen yli. Silta rakennettiin alun perin palvelemaan vuoden 2012 Aasian ja Tyynenmeren taloudellisen yhteistyön konferenssia, joka järjestettiin Kaukoidän liittovaltion yliopiston kampuksella Russkijn saarella. Silta valmistui heinäkuussa 2012, ja sen avasi silloinen pääministeri Dmitri Medvedev.
Aloituskuva symboloikoon sitä, että vuoden 2024 tilanteessa Venäjä katsoo Euraasia-politiikassa itään. Suhde itään ei kuitenkaan ole millään tavoin Venäjälle helppo. Qing-dynastia luovutti Vladivostokin alueen Venäjälle Aigunin ja Pekingin sopimuksilla vuosina 1858 ja 1860. Kiina oli tuolloin heikko, ja Venäjä käytti heikkoutta hyväkseen. Vaikka Kiinan hallitus ei virallisesti vaadi alueita takaisin, kansallisissa keskusteluissa ja kartoissa alueet saattavat edelleen esiintyä osana historiallista Kiinaa. Virallisesti rajakiistoja ei tällä hetkellä ole.
Minulle on sanottu, että Venäjästä pitäisi kirjoittaa kirja. Sellaisia on onneksi alkanut ilmestyä entistä enemmän Ukrainan sodan seurauksena. Muistan, kuin omana opiskeluaikanani luettiin lähinnä professori Heikki Kirkisen teosta Venäjän - Neuvostoliiton historiasta, Tuomo Polvisen teoksia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista sekä tietenkin laajaa venäläistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 2001 ilmestyi populaarimmaksi lukemiseksi Mauno Koiviston Venäjän idea. Nyt tilanne onneksi toinen, ja siksi tällainen joustavampi blogi ajaa hyvin tarkoituksensa. Blogia voi lukea aikaansa vasten myös myöhemmin: mitä on tullut ajatelluksi kulloinkin, ja mitä oikeita ja vääriä tulkintoja on tehty.
Ensimmäisessä vaiheessa uudistan blogiin vanhat kirjoitukseni, ja syksyn 2024 kuluessa kirjoitan uutta sitä mukaa, kun kiinnostusta herää ja hyviä aiheita löytyy. Ajankohtaisista syistä blogin aiheet keskittyvät aluksi yhteiskuntapolitiikkaan (historiallinen näkökulma huomioiden), mutta aiheita tulee varmasti myöhemmässä vaiheessa lisää.